tisdag 25 juni 2013

When did we actually start chopping our food into microscopical small pieces?

Heräsin tänään jo kuuden pintaan, mutten jaksanut vielä nousta (ihan vaan koska ei tarvinnut - iltavuoroon kun vasta menen). Sen sijaan aloin lampaiden laskemisen sijaan miettimään itselleni, kuten monille muillekin ajankohtaista asiaa - ruokaa, tuota nykypäivän suurinta puheen(- ja huolenaihetta), joka myy seksiä paremmin. Mistä lähtien ruoasta on tullut niin suuri ja lööppejä vievä puheenaihe, joka ennen puhututti lähinnä todellisia fitnesstreenaajia, sekä syömishäiriöiden kanssa kamppailevia ja ammatikseen siitä höpiseviä, eli ravitsemusterapeutteja? 


Avasit sitten uusimman treenilehden, iltapäivälehden nettisivut tai nuoren naisen kirjoittaman blogin, löydät takuuvarmasti yhdistävän tekijän: ruoan. Ruoka on alunperin elinehtomme, jonka pitäisi toimia niin energianlähteenä kuin myös nautintona. Keski-Euroopassa perheet kokoontuvat liki joka ilta suuren ruokapöydän ääreen, nautiskelevat yhdessä illallista ja keskustelevat päivän tapahtumista. Samalla kun ruoanlaittaja saa osoittaa rakkauttaan muita kohtaan valmistamalla heille aterian, tulee myös jokainen perheenjäsen "nähdyksi" ja kuulluksi. Uskon, että ydinperheen suhde paranee juuri tälläisten kokoontumisten myötä ja laskee kynnystä esim. kertoa hankalista tai mieltä askarruttavista asioista. Kaiken kukkuraksi jokainen perheenjäsen saa tämän aterian myötä vatsansa täytettyä, eikä kenenkään tarvitse turvautua eineksiin tai kurnivaan vatsaan.


Okei okei, huomaan, että ajatukseni karkaa nyt hieman siitä, mistä alunperin aloin kirjoittamaan (mutta paloin halusta saada ylistää yhdessä syömistä, koska se on mielestäni todella, todella tärkeätä ja on osoittautunut todelliseksi terveyden puolesta puhujaksi!), eli mistä lähtien perustallaajat ovat alkaneet hifistelemään ja pilkkomaan ruokansa mikroaineiksi, sen sijaan, että siitä nautittaisiin puhtaasti polttoaineena ja nautintona?

Miellän itseni sesonkisyöjäksi, koska tykkään esim. kausittain syödä kuukausi toisensa jälkeen tismalleen samanlaista aamupalaa. Jos joku aamu jokin aamupalani ainesosista puuttuu, saatan saada järkyttävät raivarit ja harmitella "pilalle" mennyttä aamupalaani koko loppupäivän. Hei haloo, onko järkeä? Nuorempana söin joka aamu tasan sitä, mikä ensimmäiseksi silmiin ja käsiin osui, eli vaihtelevasti muroja tai leipää ja teetä tai tuoremehua. Viisveisasin aamupalani ravintoaineista, sen proteiini- ja hiilihydraattipitoisuuksista ja ulkonäöstä (noei, totta puhuakseni valitsin kyllä jo silloin murokulhoni fiiliksen mukaan :D), mikä nykypäivänä on käytännössä mahdotonta: tuorepuuroa tehdessäni mittaan (rasvattoman, ehdottomasti!) luonnonjugurttini desimitalla, vaikka se kävisi huomattavasti nopeammin ja vähemmin tiskein, jos vain lorauttaisin jugurtin suoraan purkista lautaselle. Kaurahiutaleet mittaan liki teelusikan tarkkuudella desimittaan ja annostelen raejuuston sen sekaan ruokalusikallinen kerrallaan. Jos jokin lusikallinen on liian kukkurallinen, kippaan sen takaisin purkkiin ja aloitan alusta. Ensinnäkin: kuka hemmetissä keksi laittaa raejuustoa kaurapuuroon? Tuskin mummo tai vaari ainakaan. Itse satun (onneksi!) todella tykkäämään raejuuston ja kaurapuuron yhdistelmästä, mutta huomaan esim. vanhempieni luona syödessäni jopa hieman häpeämään tätä kummallista comboani. Miksen voi vain lusikoida Dronningholmin mansikkahilloa puuroannokselleni ja lusikoida sitä hyvillä mielin kitaani, aivan kuten muksuna tein? Miksi minun pitää lapioida kulhooni tietty määrä raejuustoa = proteiinia, sekä marjoja = flavonoideja, vitamiineja? Toki jälkimmäinenkin combo, jota siis olen tähän mennessä syönyt noin puolisen vuotta liki joka aamu, maistuu hyvältä, mutta söisinkö sitä, jos en tietäisi sen olevan optimaalinen sisällöltään? No en.


Havahduin alunperin tähän ruoan mikroaineiksi pilkkomiseen juhannuksena, jolloin söin aamupalaa lähes joka aamu eri osoitteissa. Koska ruokailut eivät tapahtuneet kotonani, jouduin pakon edessä muokkaamaan omia tottumuksiani ja "tyytyä" siihen, mitä talon emäntä tai isäntä tarjosi. Jouduin mukavuusalueeni ulkopuolelle. Haittaisko se? Pakko (hävettävää kyllä) myöntää, että ensi alkuun kyllä. Kaivelin kuumeisesti kaapeista niitä "oikeita" ravintoaineita, yritin koota lautaselleni "oikean määrän" proteiinia, hiilihydraattia ja kuituja ja toivoin sisimmissäni, että kyseessä olisikin vain paha uni ja että puurolautaseni kaivettaisiini pian pöydän alta esille. Yhtäkkiä tajusin, että käytökseni oli enemmän kuin typerää, suorastaan idioottimaista: miksen voinut vain nauttia KERRANKIN erilaisesta aamupalasta, olla välittämättä sen koostumuksesta ja "terveysvaikutuksista" ja vain elää siinä hetkessä ja nauttia yhdessä syömisestä ja uusista mauista? Löin mielessäni nyrkin pöytään, heitin "vanhat" ajatukseni romukoppaan ja rouskutin onnellisena ja hymyssä suin tajuttoman hyvää (luomua) ruisleipää (juureen tehtyä, nam!) juustolla ja tomaatilla, join monta kuppia kahvia ja hölisin niin kovaan ääneen, että lokkienkin rääyntä jäi kakkoseksi. Harmittiko höllääminen jälkeenpäin? Menikö kroppani, pääni ja aineenvaihduntani täysin sekaisin moisesta aamupala-skandaalista? Kaatuiko maailmani? No ei. Hassua kyllä pelkäsin noita kaikkia edellä mainittuja vielä ensimmäistä ruisleipää mutustellessani.


Herättyäni (uudestaan) parin tunnin jälkeen tänä aamuna, päätin jatkaa tätä vapaampaa ajattelutapaa ja asennetta ruokaa kohtaan ja unohtaa iänikuiset kaurapuuroraejuustosoijalesitiiniauringonkukansiemenpakastamarja-combot kaappiin ja syödä sitä, mitä mieli teki. Juhannuksen sleep over-aamiaisesta jäi sen verran hyvä mieli, että päätin kokeilla, josko samantyyppinen aamupala palauttaisi samaisen hymyn huulilleni ja lappasin pinkkiin muumikulhooni (okei okei, rasvatonta) luonnonjugurttia, mansikka-meloni-mysliä, soijalesitiinipalleroita (tai mitä lie ovat, mutta ovat hyviä rasvojensa puolesta aivojen toimintaa ajatellen, enkä voinut niitä näin ollen vastustaa) ja tuoretta ananasta - nam! Aamukahvi on aina ollut nautintoa tuova osa aamiaista ja sitä samaa linjaa se jatkoi tänäänkin - tosin uudenlaisesta mukista juotuna. Hassua miten kahvikin maistuu ihan toisenlaiselta riippuen siitä, minkälaisesta mukista sen juo! ;)

Mikä fiilis oli jälkeenpäin, huutelivatko kaurahiutaleet ja raejuustot perääni? No eivät. Oliko hyvä fiilis jälkeenpäin? No oli. Kannattaako hifistelyt ruokailujen suhteen jättää niille, joiden maailmaan ei mahdu muuta kuin ruoka ja sen ajattelu? Kyllä. Oma elämäni on ainakin aivan liian lyhyt, jotta viitsisin kuluttaa sitä ruoasta stressaamiseen.

Mukavaa tiistain jatkoa ja jos lukijoiden joukosta löytyy joku, joka on laillani kangistunut kaavoihinsa, uskaltakaa revitellä - arkenakin - ja kokeilla jotakin uutta. Se palkitsee takuuvarmasti! :)


När har mat förvandlats till det samtalsämne som säljer bättre än sex och porr, som alla bloggare, kvällsblaskor och människor pratar och stressar om? Jag är avundsjuk på syd-européerna som än idag samlas så gott som varje kväll för en gemensam middag familjen emellan. Medan kocken får visa sin kärlek till de andra genom att laga en härlig middag (som inte behöver vara så invecklad ens!) åt de andra, samlas hela familjen åtminstone en gång per dag, pratar ut och förstärker relationen familjemedlemmarna emellan. Okej, dethär hade jag egentligen inte tänkt skriva om, men ville väl poängtera att jag tycker det är otroligt viktigt att äta tillsammans.
However. Jag minns inte när jag för första gången började tänka och se på mat som en kombination av olika näringsämnen framom bränsle, vilka bägge två visserligen är matens uppgift. Som ett bra exempel kan jag ta mig själv och frukost: då jag var yngre bestod min frukost alltid av det som jag till först fick syn på - rostbröd med ost, flingor, te eller apelsinsaft. Jag brydde mig katten om mitt frukost bestod av "tillräckligt" med protein, kolhydrater och fibrer och åt det som jag gillade. I dagens läge har jag nu, pinsamt nog, ätit en likadan frukost i typ ett halvt år: en noga uppmätt kombination av havregryn, grynost, diverse frön, soijagranulat och bär. Wtf - grynost i gröten? Thank God är mitt smaksinne så vridet att jag faktiskt gillar smaken av kombinationen, men skulle jag någonsin ha testat på den ifall det inte vore "så hälsosamt" som det är? Knappast.
Inspirerad efter en "take off" under midsommaren valde jag att skippa mitt sedvanliga (vridna) morgonmål och äta det, som jag verkligen ville ha (och inte det som jag är van med). Imorse bestod min frukost av naturell yoghurt, mysli med jordgubbar och melon, soijagranulat (kunde inte motstå faktumet, att de innehåller massor med bra fetter som är viktiga för hjärnan) samt färsk ananas - yum! Ropade havregrynen och grynosten från köket, skällde ut mig och orsakade en dålig självkänsla och s.k. morkkis efteråt? Näe.
Jag tror det är mer än hälsosamt för både dig och mig att ibland bara glömma all den information som vi har om mat och äta det vi gillar och vill ha - inte det som vi vet att vi BORDE äta. Själv tänker jag (åtminstone sträva till att) lämna det onödiga petandet åt dem som faktiskt inte kan tänka på annat än mat. Mitt liv är helt för kort för att ödas på att stressa över sådana saker - hur är det med ditt? :) 

What eating really should be: something you enjoy! Veera <3

2 kommentarer:

  1. Tähän voisi sanoa yksinkertaisesti, että AMEN! Täyttä asiaa! Tänään tuli "repäistyä" ja syötyä puuron sijaan ruisleipä, jossa päällä kinkku- ja juustosiivut sekä mikrossa "paistettu" kananmuna. Ei sitä epäterveelliseksi voi sanoa, mutta silti ennen aamupalaa kävin päänsisäistä taistelua. Tällä kertaa mieliteko voitti sen peruskaurapuuron raejuustolla - enkä mä siihen kuollut :)

    SvaraRadera
    Svar
    1. Hahaa, yhdet sille sieluntoveri! Itseäni suorastaan ketuttaa kun huomaan ikään kuin "pelkääväni" ruokakaavoistani poikkeamista - mitä hemmettiä!? Ruoan pitäisi olla nautinto, ei taakka! Olenkin todella ylpeä itsestäni, sillä olen (jo) parin päivän onnistunut hölläämään ruokailujen suhteen, napsinyt mitä mieli on tehnyt - enkä minäkään (toistaiseksi) siihen ole kuollut ;)

      Radera

Kiitos kommentistasi <3
Tack för din kommentar <3