You will always look a little better, a little happier and a little stronger than me: thoughts about life being unfair, or at least feeling like it

Olen aina - jo lapsesta lähtien - ollut kova vertailemaan itseäni ja suorituksiani muiden suorituksiin. Jos jonkun muun piirustus oli minun tekelettäni hienompi tai joku hyppäsi pituutta pidemmälle kuin minä (joka tapahtui poikkeuksetta AINA - olen surkea hyppäämään pituutta! :D), aloin mököttämään ja syyllistin ja sätin itseäni ties millä negatiivisilla sanoilla. Saatoin kyllä kehua toisia ironisesti ja kertoa olevani kateellinen heille, mutta sisimmissäni olin raivoissani: minäkin tahdon osata! Miksen minä voi olla yhtä hyvä, jopa parempi kuin muut? Nykyään - pari vuotta vanhempana - osaan (onneksi!) aidosti iloita muiden onnistumisille ja todeta, etten itse voi olla paras kaikessa ja tyytyä kohtalooni. Toki olen edelleen huono häviäjä, mutta olen opetellut nielemään kiukkuni ja kääntämään sen iloksi toisen puolesta (edes osittain ;))

Vertailu on osa arkeamme: vertailemme ruoan ja vaatteiden hintoja ja juoksemme parhaan tarjouksen perässä. Urheillessa verrataan taivallettua matkaa ja tarkistetaan treenivihkosta, montako toistoa jaksoimme tehdä jalkaprässissä viimeksi. Listasta ei sovi myöskään unohtaa naapureita: vertaamme terassin auringonvarjoja, lasten vaatteita ja autoa - kenen pihasta löytyykään ne kaikkein hienoimmat ja uusimmat? Salaa vertailemme myös parisuhteitamme: näyttääkö se naapurin Pirkko onnellisemmalta kuin minä siinä kukkamekossa seistessään, miehensä päälakea suukotellen ja heleästi nauraen? Kyllä ne takuuvarmasti ovat onnellisempia kuin me, jotka hädin tuskin puhumme illan aikana ja säästämme suukottelut sisätiloihin, muiden näkymättömiin. Vertailu johtaa usein kateuteen, joka taas tekee meistä katkeria: miksi kaikilla muilla menee niin paljon paremmin kuin meillä? Miksei minun elämäni ole yhtä hohdokasta kuin naapureiden, parisuhteeni yhtä onnellinen ja ruusuinen ja autoni yhtä kiiltävä? Miksi-miksi-miksi? Tunteiden myllerryksen myötä laskeudumme kakaramaiselle tasolle ja haluaisimme heittäytyä lattialle potkimaan ja itkemään kuin pieni lapsi, mutta emme kehtaa. Sisimmässämme teemme kuitenkin niin - joskus huomaamattamme - ja suljemme silmämme kaikelta muulta, siltä mitä meillä on.

Itse myönnän sortuvani usein (edelleen..) vertailemaan itseäni muihin. Salilla vilkuilen muiden - varsinkin kanssani suht. samankokoisten likkojen - käyttämiä painoja ja hämmästelen (ääneen haukkoen) miten joku voi jaksa nostaa tuplasti enemmän painoja kuin minä; en nimittäin pidä itseäni ihan huonokuntoisena! Toisaalta muistan usein kuitenkin muistuttaa itseäni siitä, että muut ovat saattaneet treenaat huomattavasti pidempään kuin minä. Heillä ei mahdollisestikaan ole rankka työpäivä takana, eivätkä he nukkuneet huonosti viime yönä. Yhtäkkiä huomaan, että kateuteni kaikkoaa ja taputan itseäni olalle ja kiitän itseäni siitä, että ylipäätään tulin salille ja tein niin hyvän treenin kuin pystyin. Toivon, että osaisin soveltaa tuota samaa tapaa niellä kateuteni ja kääntää asiat hyväksi myös parisuhteissa - niissä jos missä olen vertailun maailman mestari ja oikea kultamitalisti; kaikilla muilla menee aina paljon paremmin kuin minulla!

Mietiskelin tässä aamupuuroa lusikoidessani, miksen osaa olla vertailematta juuri parisuhdettani muiden suhteisiin - miksen vain osaa olla onnellinen siitä, mitä minulla on? Uskon yhden osasyyn olevan blogit (jep, naurettavaa mutta totta..) tai media ylipäätään: kaikkialla hehkutetaan miten "hyvin kaikki on" (tässä kohdassa pakko kertoa, että NRJ:llä soi osuvasti Cheek feat. Lord Est - Kaikki hyvin - ironista?), miten onnellisia ja aurinkoisia ollaan ja postataan söpöjä pusuttelukuvia. Sama kaava toistuu elokuvissa: katsoimme eilen ennen nukkumaanmenoa romanttista komediaa pariskunnasta, jotka lähtivät häämatkalle ja jossa mies totesi, että nainen muuttui täysin eikä enää tunnistanut tätä omaksi naisekseen. Totesinkin T:lle, että elokuva masentaa minua, koska pariskunnat näyttivät niin onnellisilta: pussailivat, makasivat sylikkäin tähtisilmineen ja näyttivät tooosi rakastuneilta. Koin suurta alemmuuskompleksia, koska itse satuimme makoilemaan n puolen metrin päässä toisistamme, visusti omien peittojemme alla hiljaa, emmekä ulkopuolisen silmin olisi näyttäneet kovinkaan rakastuneilta. Hävetti - for real - huomata, että vertasin parisuhdettani ja mittasin sen "paremmuutta" keinotekoiseen, siis elokuvaan, jonka romantiikka on käsinkirjoitettua ja näyteltyä, vailla mitään aitoa. Vaikka välillä uskottelen itselleni, että olen jo hieman aikuistunut, huomaan tälläisten tapahtumien myötä, että sisälläni on edelleen se sama pieni kakara, joka haluaisi heittäytyä lattialle ja kirkua ja sääliä itseään. Huh. Grow up.

Ratkaisu ongelmaani ei ole helppo, enkä itse asiassa tiedä, millä pääsisin siitä täysin eroon: ainahan me vertailemme! Minun pitäisi vain oppia olemaan vertailematta tai ainakin oppia näkemään ne omat vahvuuteni ja kääntämään ne vahvemmiksi kuin kateuteni. Onneksi tiedostan, että juuri tämä blogeissa ja lehdissä hehkuva onni usein on liioiteltua, eikä kenenkään parisuhde ole täydellinen ja täysin ongelmaton.
Mutta miten oppisin edes lieventämään kateuttani? Ehkä se on ominaisuus, jonka oppii ajan myötä kun aikuistuu ja kypsyy? Toivon hartaasti, että asia on näin ja yritän kärsivällisesti odottaa ajan kulumista.

Att jämföra oss själva och våra prestationer är en del av vardagen och något som vi lär oss redan som barn: vi jämför våra parrelationer, kläder, utseende och idrottsprestationer. Ofta anser vi att grannen, kompisen eller kollegan har det en aning bättre än vi och lyckas bättre än vi och blir avundsjuka. Som barn slänger vi oss på golvet, sparkar omkiring och skriker och vill bli tröstade. Ju äldre vi blir, desto mer sansade blir vi och lär oss att hålla tillbaks skriket, men fortsätter att slänga oss på golvet inom oss.
Själv skäms jag ärligt talat för att jag jämför mitt parförhållande med andras: alltid ser alla andra så mycket lyckligare ut! Höjdpunkten (eller kanske bottennappet?) var igår kväll, då jag tyckte livet var orättvist då vi tittade på en romantiskt komedi: de såg så lyckliga ut på sin honeymoon! Själva låg vi med en halv meter mellan oss, insvepta i varsitt täcke och knäpptysta. Vadå vi kollade ju faktiskt på en film! Understruket film: en konstgjord historia med ett på förhand skrivet manuskript och inövade repliker och kyssar - långt ifrån verkligheten alltså! 
Medan jag åt morgongröten funderade jag över vad som är orsaken till att känner ett sådan mindervärdeskomplex speciellt då det kommer till parförhållanden. Visst jämför jag ju t.ex. mina prestationer på gymmet med andras prestationer, men förstår att någon annan t.ex. kan ha tränat längre än jag, har sovit gott förra natten eller har annars bara en "bra boogie" och orkar därför bättre än jag. Varför lyckas jag inte utnyttja detta tankesätt då jag börjar jämföra mitt parförhållande, utan dras tillbaks till ett naivt tankesätt och önskar att jag kunde få slänga mig på golvet och sparka omkring och skrika? Kanske det är en egenskap som man lär sig med tiden? Kanske man behöver vara äldre, mognare för att kunna inse att det egna livet i själva verket också är riktigt bra, trots att det inte alltid är rosenrött? Fy så barnsligt det låter att skriva ut dethär, men fy tvi så svårt det är att förverkliga.. Suck.