Back to basics: How are you doing?

Pitkästä (oman mittapuuni mukaan) aikaa heippa ja moi-moikka - mitä kuuluu? Blogia en nyt pariin päivään ole päivitellyt lainkaan ja viime kuulumis-postauksesta on hieman pidempikin aika. En ole viitsinyt ottaa tästä paineita, koska huomasin viime aikoina miten postauksien teko alkoi uuvuttaa ja tuntua työläältä, mitä en miltään rakkaalta harrastukselta halua; niidenhän kuuluu pikemminkin olla irtiotto arkeen ja rutiineihin ja pakoreikä todellisuuteen. Eikö? Hah, naureskelen tässä itsekseni ja mietin, jos kukaan edes on huomannut hiljaiseloani :D Toivossa on hyvä elää.. Sitä paitsi monet ovat todenneet, että spontaanisti tehdyt postaukset yleensä ovat niitä parhaita - ihan kuten spontaanisti alkunsa saaneet vauvat! Eieiei, ei hätää; tästä ei tule mikään tittitii-muiden-bloggaajien-tapaan-olenkin-viikolla-18-raskaana :'D (voisin sen sijaan kirjoittaa romaanin siitä, miten paljon kadun päätöstäni jättää pillerit pois toukokuussa, mutta säästäkäämme se toiseen kertaan)

Nojoo, anyway, takaisin aiheeseen: mitä kuuluu? Olen viime aikoina ollut tavallista väsyneempi ja syytä on selvitelty m.m. verikokein, mutta mitään suurempia löydöksiä ei onneksi ole tehty. Rautakuurin lääkäri tosin määräsi matalahkon hemoglobiinin takia, mutta muuten kaikki on kunnossa. Koska yksikään tutkimus ei ole selittänyt väsymystäni, olen pohtinut ja pallotellut syitä pääkopassani ja uskoisin, että olen löytänyt syyn: viime aikoina elämäni on muuttunut entisestään - kunhan olen antanut sen tapahtua. On jännä, miten tiettyjä asioita voi jännittää ja pelätä niin paljon, että vaikka niitä kuinka haluaisi, ei yksinkertaisesti vain uskalla päästää irti ja kääntää korttipakkaa - katsoa, mitkä kortit sinulle on jaettu. Olen tainnut jännittää uutta tilannetta niin paljon ja pistänyt vastaan - ikään kuin pitänyt ovenkarmeista kiinni X-asennossa kynsin hampain - jotta en joutuisi uuteen, täysin tuntemattomaan tilanteeseen. Lopuksi skeptisyyteni, karmeihin tarrautumiseni ja suoranainen teiniangsti-koppavuuteni alkoi pänniä itseäni niin paljon, että päätin vetää otsalampun päähän ja ottaa kartan esille, hellittää otteeni ja katsoa, mihin uusi tie vie. Mitä hävittävää minulla on? Aina voi sattua, mutta kliseistä kyllä: ei se ota, jos ei anna. Jos ei uskalla paljastaa itseään, uskaltaa olla haavoittuvainen ja herkkä itsensä - juuri se, joka oikeasti on - ei saa koskaan tietää, miten tarina olisi päättynyt. Toki voi jatkaa näyttelemistä, hanttiin pistämistä ja hankalana oloa, mutta tiukan analysointini jälkeen uskon, että se loppupeleissä juuri vie ihmisestä ne viimeisetkin voimat. Vaatii hurjasti rohkeutta olla oma itsensä, eikä se aina ole helppoa, mutta toivon, että se kannattaa. Muuten voi aina popsia lisä-D-vitamiinia väsymykseen.. ;) (sori huono huumorini)

Muita peruskuulumisia: joulu on pian täällä, enkä ole hankkinut vielä YHTÄKÄÄN joululahjaa. Perjantaina on vuorossa työpaikan pikkujoulut ja kävin äsken Sokoksella hakemassa glitterikynsilakkaa luodakseni mahdollisimman asianmukaisen lookin. Hah - mikä asianmukainen? Ja kuka edes muistaa seuraavana päivänä, miltä näytin pikkujouluissa? Parasta napata kuva ennen lähtöä - ihan noin varmuuden vuoksi.

Treenit sujuvat kivasti, vaikka viime viikolla keventelinkin niitä hieman flunssan takia. Tykkään edelleen juosta ja salitreenikin maistuu kun olen tehnyt hieman muutoksia ohjelmaan ja vaihdellut liikkeitä. Kyllä se eka leuka sieltä vielä joskus tulee ;)

Hui, nyt on jo aika mennä syömään iltapalaa. Aika kuluu pirun äkkiä kun kirjoittaa.. 

Mitä teille kuuluu?

 

Hej och hallå - länge sedan! (åtminstone enligt min egen måttskala..)

Jag har under den senaste tiden varit tröttare än normalt och har därför låtit bli att blogga. Efter att ha fått grönt ljus med blodproven som togs (vi fann inget annat "fel" än ett relativt lågt hemoglobin) har jag börjat fundera om det kunde finnas någon annan orsak till min trötthet och tror mig - efter X antal grubblerier - ha funnit den: det har under den senaste tiden skett en förändring, vilken jag varit väldigt osäker för, i mitt liv. Jag har med spänt mig, stretat emot och helt enkelt vägrat tro att någonting verkligen är påväg att hända och har med all min kraft pressat emot eftersom jag känt mig så otroligt osäker för det nya. Så bestämde jag mig för att ge upp, lägga ned mitt skyddspansar och se vad som väntar; jag orkar helt enkelt inte streta emot och vara jobbig och absolut allt annat än mig själv längre - Master, show me the cards! Det är konstigt hur otroligt försiktig man kan bli med att blotta sig själv och därmed visa att man är svag inför någonting nytt. Jag har ändå konstaterat att det är betydligt värre och tyngre att vara jobbig (haha, inte för att jag är enkel annars heller ;)) och motsträvig 24/7 än sitt känsliga, sanna jag. Gud så mycket det tar på ens krafter att hela tiden föra ett skådespel.. Puh. Jag hoppas att min intuition nu inte sviker mig, men då kan ju inget värre hända, än att en vinge brister, jag gråter ett tag och stiger sedan sakta men säkert upp igen; been there, done that.

Nå men i övrigt då, hur mår jag? Jobbet trivs jag fortfarande med och på fredag är det dags för lillajulsfest. Därför passade jag på att slinka in via Sokos och inhandla ett glitternagellack för att ha en verklig lillajuls-outfit (vilken knappast någon minns följande dag..). Tränandet smakar också bra, speciellt då jag ändrat på gymprogrammet en aning.

Ojdå, nu är det dags att gå och äta. Hur mår ni?