Listen to your heart, use your brain and trust yourself - that´s the way you´ll find your own sport: will American football be it? A glimpse of my morning

Matka kohti sosiaalisempaa, onnelisempaa elämää on alkanut ja ensimmäinen lajikokeilu on nyt suoritettu. Missä minä olen tällä hetkellä? Sängyn pohjalla silmät ristissä, niskat jumissa ja pää yhtä sekaisin kuin undulaatti joka on pyörinyt pesukoneessa. Onnistunut kokeilu siis - indeed.

Syypää tähän pöhköön olooni tuskin on kokeilemani laji, enkä suinkaan halua mustamaalata tai poissulkea sitä kokonaan suunnitelmistani, mutta herättyäni 03:47 tänä aamuna pään ja niskan älyttömään jumi-tilaan, tajusin, että olisi aika taas kuunnella itseään ja olla oman onnensa seppä; lajia tuskin on fiksua valita seuran perusteella, vaan omaa sydäntään kuuntelemalla. 

Niin naturelli, kuin naturelli voi olla.. Ja koti-röhnö-vaatteissa.

Kahvi maistuu kaikkein parhaalta kauniista mukista ja siinä Taika-sarjan mukissa on voittaja-ainesta. Siksi juonkin nykyään jokaikisen aamukaffeni sellaisesta ja aamu alkaa hymyillen :)

Kävin eiln kokeilemassa ensimmäistä kertaa elässäni jefua, eli jenkkifutista - amerikkalaista jalkapalloa siis. Päädyin paikallisen joukkueen kotisivuille, soitin naisten joukkueen johtajalle ja sovin, että lähden sunnuntaitreeneihin katsomaan mistä oikein on kyse. Minulla ei ollut minkäänlaista kuvaa tai ajatusta siitä, mitä tuleman piti, vaan menin täysin ummikkona lenkkarit jalassa tutisten kentäln laidalle kurkkimaan. Minut tunnistettiin nopeasti (tod.näk. pelokkaista silmistä?) ja käskettiin pukkariin vaihtamaan varusteita päälle. Astuessani pukuhuoneeseen tajusin, mitä joukkueenjohtaja oli tarkoittanut sillä, että joukkueessa on todella hyvä henki: minut vastaanotti joukko hymyileviä, iloisesti juttelevia naisia ja moni tuli heti jo kättelemäänkin ja toivottamaan tervetulleiksi. Itsetuntoni nousi samoin tein ja änkesin itseni - pienellä avustuksella - asianmukaisiin varusteisiin: hartiasuojuksiin, kypärään ja pelipaitaan.

Kentällä lämmittelimme ensin ja siirryimme sitten tasomme mukaan ryhmiin. Itse harjoittelin kahden muun untuvikon kanssa perusasentoa, kelkan puskemista ja askellusta. Jestas kuinka vaikeata asia, joka näyttää NIIN helpolta, voi ollakaan: pylly matalalla, oikea jalka hieman taaempana, toinen kyynärpää polvella ja toinen maassa. Seuraavaksi askel eteen, samalla kun kädet nousevat maasta. Toinen askel ja käsivarret suoraksi: puske! Ja hengittääkin pitäisi.

Tähän asti treenit sujuivat mielestäni oikein mukavasti ja tunsin, miten salilla käynti oli tuottanut tuloksia: jaksoin vaivatta pysytellä matalalla, eikä reisilihaksia juuri poltellut. Kehonhallintakin oli yllättävän hyvää, eikä tasapaino järkkynyt vaikka jalkoja siirreltiinkin hitaasti - näin alkuun. Pitäessämme juomataukoa katselimme kokeneempien pusktreenejä, samalla kun ohjaajamme neuvoi ja kertoi mitä pelaajat tekivät (tai mitä heidän PITI tehdä). 

Viimeiset 30 minuuttia pääsimme jo sitten tositoimiin kentälle sekajoukkueisiin: juniori-pojat ja naiset. Säännöistä en tiennyt mitään, mutta iskostin päähäni ohjeen jonka sain: seuraa tuota pikkupoikaa - se on sun pelaajasi. Ensimmäisen "down, hut!"-huudahduksen jälkeen tajusin, mistä oli kyse: minun tuli kipittää kuin aropupu pojan perään ja yrittää kaikin tavoin estämään häntä saamasta palloa. Ja jos heitto häntä kohti tulisi ja hän saisi kopin, tulisi minun (liki) kaikin tavoin saada hänet tai pallo kumoon, jotta ei maalia syntyisi.

Pöhköpäisenä ei ole parempaa paikkaa bloggailla, kuin sängyssä. Ja juu, heitin edes lakanat pesuun jotta voisin todeta tehneeni JOTAIN päivän aikana.

Ja ulkona odottaisi mitä kaunein auringonpaiste..

Päähän muistui saman tien jalkapallovalmentajani Matin sanat, miten "Jossu on kuin dieselkone: lähtee hitaasti liikkeelle, mutta kun sen saa käyntiin se kulkee kuin mikä". Räjähtävää voimaa en ole harjoitellut sitten jalkkiksen, enkä saavuttanut poikaa vaikka kuinka kipitin minkä kintuistani pääsin. Yritin ainakin, mutta totesin, että olen aivan liian hidas tämänhetkisessä kunnossani. Harjoittelu tekee onneksi mestarin, eikä mikään ole mahdotonta ellei niin asennoidu. Siinä pelin lomassa seurasin muiden menoa ja katselin, miten peliä pelattaisiin: ensin kovaa kirimistä, koppi ja sitten ees-taas kenttää pitkin seilaillen, vastustajia vältellen juostiin pallo kainalossa. Yhtäkkiä takavasemmalta yllätti vastustaja, boom ja pelaaja ja pallo lennähtivät maahan villisti kierien. Peli seis, olalle taputus ja uudestaan alusta. Huh, aikamoista menoa.

Kotiin ajaessani adrenaliini pumppasi tuhatta ja sataa suonissani ja ilmoitin suureen ääneen kotona, että alkaisin pelaamaan JeFua - äijää eikö? Nyt saisi salilla käynti väistyä, koska olen löytänyt uuden (kutsumus)lajini. Fiilistelyäni ja lajivalintaani ihmeteltiin pikku-An synttäreillä suureen ääneen, mutta en antanut sen lannistaa intoani.

Herätessäni aamuyöstä hemmetimoiseen jumitukseen, havahduin myös ajatukseen, joka todennäköisesti oli vaelellut mielessäni läpi yön: uskallanko sittenkään?

Olin juuri ehtinyt torkahtaa kun herätyskello lähti pirisemään ja tiesin, että tämä päivä menisi sängynpohjalla maaten: kroppa painoi tonnin, niska natisi kun päätä käänsi edes senttimetrin verran, eikä ajatus pysynyt kasassa, vaan maailma pyöri ympäri kun raotin silmiä. Olo oli kuin pahemmassakin darrassa, vaikken alkoholia ole juonut sitten viime viikonlopun, jolloin join lasillisen valkkaria. Darramainen olotila on minun kroppani tapa kertoa, ettei se ole levännyt riittävästi, enkä mahda sille mitään, että se lamaannuttaa minut täysin. Olen toisaalta myös kantapään kautta, ettei minun kannata yrittää sivuuttaa tätä oloa ja painella menemään: olenhan jo pari kertaa herännyt sen myötä sairaalasta, meinannut pyörtyä ja alkanut hyperventiloimaan. Soitin nolona pomolle, etten pääse tänään töihin ja painoin pään takaisin tyynyyn.

Järki, sydän ja unen puutteessa hourailu sai minut miettimään uudestaan: kannattaako minun ryhtyä harrastamaan lajia, jota kohtaan en tunne suurta intohimoa ja intoa, vaan päinvastoin pelkoa, mukavan seuran vuoksi? Hmm, mietitääs: noei. Ei kannata. Totesinkin, että jefu taisi olla väkivaltaisempaa/hurjempaa/rajumpaa kuin mitä olin kuvitellut. En toki kuvitellut sen olevan pumpulimaista ballerina-hyppelyä, mutten jotenkin ollut tajunnut sen olevan noin "raakaa": hullunkiilto silmissä pallollisen pelaajan jahtaaminen, päämääränä tämän kaataminen maahan.

Olen iloinen ja kaikinpuolin tyytyväinen, että kävin kokeilemassa - yrittänyttä ei laiteta ja kuinkas muuten tietäisin mitä jefu edes on! Nostan hattua niille, jotka sitä harrastavat: laji vaatii kovaa lihaskuntoa, periksiantamattomuutta ja kovaa päätä (ihan sanan varsinaisensa merkityksessäkin ;)). Laji ei ehkä sittenkään ollut omani, mutta otan tämän kokemuksena ja mahdollisesti askeleena lähempänä sitä, ominta lajiani - mikä se sitten ikinä tulee olemaankaan.

Jaga bollen, spring, spring, fatta tag i spelskjortan och fäll - boom! Så var åter ett mål förhindrat och ett nytt set kan börja. Min första etapp i "hitta en ny idrottsgren" inleddes igår med inget mindre än jefu, jenkkifutis eller mer officiellt amerikansk fotboll.
Jag råkade av slumpen in på den lokala föreningens hemsida, ringde upp lagchefen och kom överens om att dyka upp på söndagens träning för att ta testa på grenen. Utan att veta vad jag gett mig in på uppenbarade jag mig med darrande ben vid lunchtid vid kanten av spelplan för att delta i kvinnornas träningar. När jag fått order om att gå in i omklädningsrummet och byta om, insåg jag att lagchefen talat sann: ett glass sorl av prat, glada "välkommen"-hälsningar och handskakningar mötte mig då jag stegade in. Direkt kände jag mig självsäkrare och modigt började jag dra på mig utrustningen.
Medan vi nybörjare övade basics, alltså hur man skall stå i börjar-position, samt hur man skall pusha iväg insåg jag hur invecklad grenen egentligen är. So far kändes det ännu bra, men an efter som vi började spela, insåg jag ett faktum: grenen är något helt annat än jag föreställt mig. 
Jag som aldrig förstått mig på våld eller våldsamma sporter, stod nu där mitt på plan och insåg att mitt mål var att dra omkull motståndaren, ifall han kom emot mig med bollen under armen. No mercy - not at all.
Imorse vaknade jag med en molnande värk i axlar och nacke kl 03:47 och visste att det igen skulle bli en "one of those days", med vilket jag syftar på dagar efter nätter då jag sovit sämre än dåligt: jag är dåsig hängig och som i en värre bakfylla (utan att ha rört en droppe alkohol under hela helgen!). Jag vet redan med erfarenhet att jag under sådana dagar inte skall planera något speciellt, utan skall hålla mig så nära sängbottnen som möjligt, då jag några gånger vaknat på sjukhus, hyperventilerat eller varit på vippen att svimma då jag försökt vara duktig och orka pressa på trots tröttheten. Hangover-fiilisen är kroppens sätt att  berätta att jag inte vilat tillräckligt helt enkelt.
Medan jag låg där yrvaken som en ekorre som mitt i vintern börjar leta efter sina nötförråd insåg jag, att det nog skulle vara dags att vara vuxen nog att medge att jag stigit ett steg utanför min comfortzone, då jag högljutt meddelat att jag skall börja spela amerikansk fotboll. Är det någon vits att börja sporta med något för sällskapets skull, då man de facto inte brinner för själva grenen? Näe, exakt.
Jag är nöjd och stolt att jag provade på jefu, men ännu nöjdare och stoltare då jag nu medger att det inte var riktigt det jag tänkt och att det knappast är min grej. Jag vill ändå höja hatten åt som passionerat spelar: det krävs uthållighet, en otrolig och explosiv muskelstyrka, samt ett hår huvud (i ordens sanna betydelse ;)) för att klara av en gren som amerikansk fotboll.
Min färd att hitta "min grej" fortsätter och efter jefun är jag nu en erfarenhet rikare.