Olen tottunut liikkumaan runsaasti- keskimäärin 6-7 kertaa viikossa vaihtelevasti. Selkäni/niskani jumiuduttua täydellisesti lopetin salilla käynnin liki seinään, koska tajusin jumieni johtuvan väärin suoritetuista lihaskuntoliikkeistä, enkä uskalla riskeerata että vetäisin itseni samanlaiseen jumiin nyt kun koitan Fustran avulla saada itseni kuntoon. Pyrimme Janin kanssa treenaamaan 1-2 kertaa viikossa (yritimme sumplia 3 treeniä viikkoon, mutta huonoin tuloksin kun aikataulut pettivät :D), jolloin teemme lihaskuntoa kepin, sekä oman kehon ja 2 kg käsipainon kanssa Fustran menetelmiä noudattaen. Hiki puskee läpi jo alkulämpässä, koska joudun vääntämään kroppaani uuteen ryhtiin ja tekemään todella töitä, mutta vailla ekstra-painoja, joita perus-saliharjoittelussa käyttäisin. Vaikka treeni on rankka 60 minuutin puristus, ei se juuri tunnu lisäävän energian kulutusta, eikä tuo samaa endorfiini-potkua persuksiini, kuten perus salilla käynti tekee. Fustran lisäksi lenkkeilen hölkäten tai kävellen 3-5 päivää viikossa, sekä teen avaavaa keppijumppaa Janin ohjein 3-4 kertaa viikossa (kröhöm, pakko myöntää että näissä on ollut parantamisen varaa..). Liikkumattomalle ihmiselle tuo kuulostaa runsaalta liikunnalta, mutta itselleni se on vähäistä. LIIAN vähäistä. Huomaan sen käyvän hermoilleni, ärsyynnyn pienestä kun ei kroppa ole endorfiinien täyttämä treenin jäljiltä, lihakset eivät arista eivätkä lihakset ole enää nätit pulleat peilistä katsoessa. Sen sijaan peilistä minua katsoo surullinen, omaan silmääni nuhjaantunut, hieman plösähtänyt nuori nainen. Kerroin asiasta eilen T:lle käytyäni pikaisesti salilla, mutta hän ei (ainakaan myöntänyt) huomaa eroa kropassani. Todennäköisesti mitään kovin radikaalia ei ole tapahtunut, koska vanhat vaatteet mahtuvat edelleen päälleni, mutta huomaan selvästi itse peilikuvani muuttuneen ja nimenomaan omaan silmääni huonompaan suuntaan. Saatan olla turhan kriittinen itseäni kohtaan; eikö nyt olisi parempi antaa kropan unohtaa väärin suoritetut lihaskuntoliikkeet - kyykyt sun muut - ja kasvattaa uutta tilalle oikein menetelmin ja hyvällä ryhdillä? Kyllä. En vain mahda itselleni ja mieltymykselleni mitään; treenattu kroppa vain kertakaikkisesti on mielestäni paremman näköinen kuin pullataikinamainen, pehmeä ja lihaksiton (?) keho. No can do.
Liki joka kerta kun käyn Fustrassa Jani toteaa, että olen aika kova itselleni. Yhteisissä treeneissä pyrin piiskaamaan itseäni niin paljon ja kovaa kun voin, mutten mahda mitään sille, että suorastaan hävettää ja masentaa huomata, kuinka heikko kroppani todella on, vaikka olen rääkännyt sitä vuosikaudet salilla hurjia (nojoo, ehkä vähän liioittelua..) painoja nostellen. Kai se vain menee niin, että ihminen itse on se kovin ja pahin kriitikko itseään kohtaan ja erityisesti kaltaiseni täydellisyyteen pyrkivä pienestäkin stressaava nuori nainen on alalajeista pahin :D Tiedän, että olen jo monta kertaa todennut, että olisi varmasti pikkuhiljaa aika hyväksyä itsensä sellaisena kuin on - tai sitten tehdä asialle jotakin, jotta tulee tyytyväiseksi. Ongelmani on tällä hetkellä se, ettei aikani riitä kaikkeen: pentu tarvitsee hoivaa ja rakkautta, selkäni tarvitsee ylläpitävää lihaskuntoliikuntaa ja pääni raitista ilmaa, jotten tule hulluksi mökkihöperöksi. Tiedän tilanteen helpottavan pennun kasvettua hieman, jolloin voimme liikkua yhdessä. Tälläinen treenitauko ei toisaalta myöskään vie minua hautaan, vaan päinvastoin todennäköisesti tekee hyvää ja ainahan niitä kadonneita lihaksia voi kasvattaa jälleen. Raskainta tämä taitaa olla ihan henkisesti, koska kaipaan niin kovin sitä liikunnan tuomaa endorfiinipotkua ja energisyyttä, jota se minulle antaa. On avartavaa huomata ja tajuta, ettei se liikunta näköjään loppupeleissä olekaan minulle pelkkä ulkonäköseikka, vaan henkireikä - ihan jo jaksamisen vuoksi ja kannalta.
pics from google |
Jag misstänker att jag är onödigt kritisk mot mig själv, men det hjälps inte att jag tycker att en fast, aningen muskulös kropp är snyggare än en degig en.
För tillfället försöker jag intala mig själv att dethär nu är tillfälligt: snart växer Ronja upp och blir stor och då kan vi motionera och njuta av frisk luft tillsammans. Nu borde jag däremot njuta av hennes valptid som är både krävande och tung, men också givande: vem älskar någon så spontant och öppet, som en hundvalp? Jag hinner och får nog motionera ännu - det vet jag. Jag har nu insett att motion verkar vara viktigast för mitt psyke och mitt ork och humör i vardagen - tidigare trodde jag att det bara handlade om utseendet. Så något positivt kanske har skett, trots att jag är väldigt kritisk mot min kropp och mig själv fortfarande ;)
Jos koira tuo jo noin ison muutoksen niin mieti kun perheeseen tulee vauva! Se valvottaa 2h välein, roikkuu rinnassa kiinni eikä omaa aikaa ole. Hyvä kun ehtii suihkussa käydä ja hiukset kammata.
SvaraRaderaItse olen pienen lapsen äiti, käyn kuntosalilla 4 kerraa viikossa. Treeni on intensiivinen 1h ja 15min. Vapaalla saan liikkua 1h maksimisyke 130!
Lapseni jätän lapsiparkkiin sukulaisille, tärkeintä on se että osaa PYYTÄÄ apua. Olipa kyseessä pentu tai ihmislapsi.
Pyydä puolisoasi pitämään koiralle seuraa. Pyydä naapurin apuun tai vie pentu hetkeksi kylään. Samalla koira oppii sosiaaliseksi ja sinä saat ansaitun oman ajan!
Sopeutuminen uusiin tilanteisiin vaatii aikaa ja asenteiden vaihtamista. Pentuaika on oikeasti ihan todella lyhyt ja siitä kaikesta häsläyksestä kannattaa nauttia :) Liikut kuitenkin kehoa ja mieltä huoltavasti edelleen paljon. Jos se ei kuitenkaan tunnu riittävän sinulle niin, Ronja ei kuole (tai koulutus mene pilalle) siihen, jos jää vielä kovempienkin treenien ajaksi yksin tai jollekin hoitoon.
SvaraRaderaPidä nyt kuitenkin maltti päässä ja huolla nyt se selkäsi kerralla kuntoon. Jos se vaatii keventelyä, niin tee se, ettei myöhemmin kaduta vielä pidempi tauko rankemmista liikunnoista. Kroppa, kunto ja lihakset ei katoa viikossa tai kuukaudessa muualla kuin omassa mielessäsi. :) Nythän on juuri oikea aika olla pennun kanssa, niin ei tule liikaa kiusausta lähteä rääkkäämään kroppaa. ;)
Uskon, että liikkumattomuus ja ajanpuute ottaa mielen päälle. Niin ottaisi minullakin (ja pahasti). Hyvä, että myönnät sen itsellesikin. Saa ja pitääkin harmittaa, mutta kokonaiskuvassa nämä ovat elämään kuuluvia vastatuulia :) Hirmuisesti tsemppiä sulle Jossu!