tisdag 13 maj 2014

Pentuelämää ja suhdekiemuroita

Blogihiljaisuudesta päivää. Blogille, treenaukselle tai millekään muullekaan koiraelämän ulkopuoliselle elämälle ei nyt tunnu olevan aikaa pätkän vertaa - ellei sitten verota sitä muusta, kuten unesta, parisuhteen yhteisestä ajasta tai treeneistä. Vauva tuli, aika meni. Nyt on aika ja pakko opetella priorisoimaan.

Ronskibonski, Masu-Masu, Ronskimabonski, Ronja Ryövärintytär, Mamin rakas - rakkaalla pennulla on monta nimeä - muutti taloon reilu viikko sitten ja vipellystä no siitä lähtien ollut ihan kiitettävästi. Harmikseni pentu sairastui jo heti alkupäivinä virtsatieinfektioon, joka johti siihen, että hän nukkui antibioottien takia suurimman osan yhteisestä ajastamme, emmekä ehtineet harjoitella yksinoloa, joka taas - tsingtsing - aiheutti aikamoista hulabaloota ja itkua maanantaiaamuna kun pentu jäi kotiin meidän lähtiessä töihin.

Parin ensimmäisen päivän jälkeen Ronja tuntui jo tottuneen ajatukseen, että viettää päivät pentuaitauksessa ja ehdin huohahtaa: ah, labradorinnoutajani on maailman fiksuin tapaus ja oppi älyttömän äkkiä olemaan yksin rauhallisesti. Aiaiai, kyllä on mami ylpeä.

NOH, kunnes pääsin eilen maanantaina työpäivän jälkeen kotiin ja parkkeerasin pyöräni pihaan. Ensimmäinen ajatukseni oli: ei hemmetti, ei kai tuo vinkuna VAAN kuulu mun kämpästäni? Ei kai se VAAN ole MINUN koiranpentuni, joka ulisee niin, että kuuluu ulos asti?  Nounou.

Rappukäytävässä karu totuus paljastui: jouduin seisomaan tovin ulko-oven takana odottelemassa, että pienen mustan urhean labradorini ulina hiljenisi edes hetkeksi, jotta pääsisin sisälle. Pentuhan ei saisi yhdistää ulinaa ihmisen saapumiseen, joten purin hammasta ja yritin hallita hermoni, sekä kahvihimoni ja odotella. Tilanne on todella ristiriitainen kun toinen itkee ikävästä ja tapittaa minua kotiin mennessä suurin silmin, hyppää syliin ja nuolee naaman läpimäräksi osoittaessaan rakkautta, ei voi muuta kuin heltyä, samalla kun meinaan tukahtua kiukusta kun harmittaa niin, ettei pentu osaakaan olla yksinään nätisti.



Noh, puretaas asiaa vähän: faktahan on se, ettei 9-viikkoinen pentu VOI vielä tottua olemaan yksin, olla rauhassa kotona yksinään ja nukkua ja sitten olla viilipyttynä kaltereiden takana odottamassa mamia kotiin. Unelmissani toivoin, että asia olisi mennyt näin ja koska alku vaikutti niin lupaavalta, uskoin sen jopa toteutuneen. Relevanttia tässä kohtaa on myös se, että Ronja jo viime viikolla ehti tottua parin päivän jälkeen olemaan yksin, mutta viikonloppu tuli ja mokasi suunnitelmat ja hyvän alun, koska vietimme koko viikonlopun intensiivisesti tuttuja koiria tavaten, landella nurtsilla riehuen ja lattialla yhdessä päikkäreitä ottaen. BOOM, eipä ihme jos pieni pentu meni aivan sekaisin ja shokkiin kun joutui tuollaisen rakkauden- ja tekemisentäyteisen viikonlopun jälkeen jäämään yksin. Tyhmätyhmätyhmä mamma.

Eniten tässä kohtaa harmittaa oma ajattelemattomuuteni. Pelkään pilaavani pikkupentuni kaikkien näiden toilailujeni kanssa ja kiitän Luojaa ja ties mitä siitä, että minulla on viilipyttyni T, joka osaa käsitellä toilalujani kylmän viileästi ja ajatella asiaa relevantisti. T konsultoi kavereitaan, ehdottaa eri vaihtoehtoja, joita hän sitten esittelee minulle sulateltavaksi ja joita sitten toteutamme yhdessä. Muutimme jo eilen illalla pentuaitausta niin, että suurensimme sen kattamaan liki puolet kämpästäni ja vietimme aikaa pennun kanssa itse häkissä. Lisäksi kuljin ees taas takki päällä avaimia kolistellen, jotta pentu ei automaattisesti yhdistäisi näitä yksin jäämiseen.

Aamulla leikin pennun kanssa normaalia pidempään ja olin enemmän kuin yllättynyt kun pentu jäikin NUKKUMAAN meidän lähtiessä töihin. Innolla odotan, mitä naapurit raportoivat pennun tekemisistä. Seinänaapurini ovat onneksi koiraihmisiä ja todella avuliaita, eivätkä tunnu stressaavan pennun uikutuksesta, vaan ymmärtävät vauvan ahdistuksen, joka on ohimenevää.

Pennun tulon myötä aika kaikelle muulla tuntuu tosiaan olevan kortilla, eritoten koska minun on PAKKO liikkua päivittäin jottei selkäni mene jumiin. T on ihana ja kaitsii pentua tämän nukkuessa, jotta voin lähteä lenkille edes hetkeksi. Tämän jälkeen suoritamme usein vuoron vaihdon, eli T keksii omiaan ja minä vahdin pentua ja teen kotiaskareita aina pyykeistä tiskeihin ja siivoukseen. Yhtäkkiä onkin jo ilta ja nukkumaanmenoaika, eikä parisuhteelle ole juuri aikaa jäänyt yli. Tämä jos jokin ärsyttää ja harmittaa minua, enkä tiedä miten lohduttaa itseäni. Yritän ylipuhua itseni, että tämä pentuvaihe on ohimenevä ja pennun ollessa n puolivuotias voimme jo lenkkeillä kolmisteen iltaisin ja viettää aikaa yhdessä. Huh, turha kai tässä on stressata ja huomaan jo, että pelkästään hyvin nukuttu yö, asiasta puhuminen sekä kirjoittaminen helpottaa. Kai se siitä.

Miten pennun tulo on muiden talouksissa vaikuttanut elämään, parisuhteeseen tai psyykkeeseen..? 

Ymmärrän nyt enemmän kuin hyvin, miksi useat parit hankkivat koiranpennun ennenkuin alkavat lasten tekoon: vaikka kyseessä on "pelkkä koira", mullistaa se jo elämää aika tuntuvasti. Onneksi hyvällä tavalla - muu elämä täytyy vain sovittaa siihen ;)



Tjenatjabbahalåå. Efter att Ronja - min lilla fina svarta labradortik - flyttade in, har tiden för allt annat lagts åt sidan och allt från träning till matlagning och byk har fått lida. Suck. 
Vårt gemensamma liv fick ingen bra början då Ronja fick uringvägsinfektion och hann knappt öva sig att vara ensam innan vardagen kom. Detta ledde till att hon de första dagarna gnydde medan vi åkte på jobb, men anpassade sig fort och var - enligt grannarna tyst och snäll. Jag hann redan tro att hon är världens smartaste valp som blivit husvan på 1 vecka, men fick mig en rejäl smäll straight in the face då hon efter veckoslutet, då vi var tajt tillsammans, busade, sov och lekte hela tiden. Stackarn fick en rejäl chock då hon på måndagen åter blev lämnad ensam till hela dagen och hade gnytt hela dagen. 
Jag är SÅ arg på mig själv när jag inte tycks kunna tänka i förväg, vilket skulle vara det bästa med valpen. Jag är livrädd för att jag förstör henne och att hon blir ihjälstressad och och.. Oj oj. Thank God har jag T som behåller lugnet och ser på saken ur en smartare synvinkel: i stället för att fokusera på problemet, letar han lösningar. Igår kväll byggde vi ut valpburen och hoppas att hon nu hålls lugnare då hon har en större inhägnad under dagen. På morgonen blev hon och sova då vi stack iväg, så jag hoppas nu VERKLIGEN att hon hållits lugn på dagen. Visst måste man ha tålamod och ge henne tid - hon är ju braa valp. Men jag är illa rädd att grannskapet inte är lika förstående om hon fortsätter såhär..
Efter att Ronskimabonski kom till huset har tiden för allt annat minskat - även för parföråhllandet. Jag är så ledsen då det känns som om vi inte har tid för varann då vardagskvällarna går ut på att underhålla valpen, jag går på länk för att hålla ryggen i skick och på byk-tvätt-disk-rumba innan det är dags för att lägga sig. Som tur är detta förbigående och visst är hon ju härlig, min lilla svarta fina.
Hur påverkade valpen er vardag?

2 kommentarer:

  1. Det räckte ca. 1,5 år för Bamse att bli van att vara ensam hemma, han vill ha oss hemma hela tiden / följa med oss, nu förstår han nog redan att vi kommer tillbaka varje dag, och gör inga fanstyg mer (knackar i träd) men det tar sin tid :) Kom ihåg att hon är ju bara en liten valp, allt är nytt och hon kommer inte att lära sig många saker på en gång, allt tar tid, och det måste man ge dom.

    SvaraRadera
    Svar
    1. Oj, det tog tid :o T konstatera att de e bra att vi ha Ronja så måst ja lära mig att ha lite tålamod ;)

      Radera

Kiitos kommentistasi <3
Tack för din kommentar <3