Mitä pelättävää nyt syömisessä olisi?

Käytiin toissapäivänä avomieheni T:n ja anopin kanssa koirien kanssa metsälenkillä illalla. Siinä ennen anopin saapumista juteltiin aiemmin päivällä ristiäisissä tarjotuista herkuista. Kerroin T:lle, että suurin osa ruokailurajoituksistani - tarkemmin sanottuna siis tavoistani m.m. välttää tiettyjä ruoka-aineita tai tapani pilkkoa ruokani pienemmiksi paloiksi ennen pureskelua - ovat pääasiassa tapoja ja päähänpinttymiä - eivät niinkään makuasioita. T esitti eilen kysymyksen, joka jäi pyörimään mieleeni pitkään (pyörii edelleen..) ja jota olen alitajunnassani pohdiskellut jo pidempään: miksi (liki) aikuinen nainen pelkää syömistä?

Myönnän suoraan: minä pelkään lihomista. Mutta miksi? Siihen en osaa vastata. Nuorempana olin pyöreä, mutten koskaan oikein lihava ole ollut. Painoindeksini on vaihdellut normaalin ylärajoista aina kevyesti ylipainoiseen ja lähes alipainoon asti - raja-arvoista riippuen. Varsinaista laihduttamista en miellä harrastaneeni kuin ensimmäisen kerran kuin ehkä yläasteen lopulla kun painoni oli ylittänyt 70kg enkä ollut voinut enää pitkiin aikoihin hyvin - en fyysisesti enkä henkisestikään. En muista rajoittaneeni ruokailujani sen kummemmin, kuin että jätin herkut vähemmälle ja aloin syömään perusterveellisesti ja harvemmin mutta hyvällä omalla tunnolla herkutellen. Lukiossa pelasin fudista ja ratsastin ja vietin aika huoletonta elämää samaisia terveellisiä kotiruoka-oppeja noudattaen. Täysikäisyyden saavutettuani aloin myös käydä baareissa kuten nuoret yleensä ja alkoholi maistui. Painoni pysytteli siinä 62-65 kg hujakoilla, peilikuvaani olin tyytyväinen enkä stressannut syömisistä enkä herkutteluista. Olin onnellinen.

En muista miksi enkä oikeastaan koska, mutta pikkuhiljaa opiskelemaan lähdettyäni ja salilla käymisen aloittamisen jälkeen syömisestä alkoi kasvaa ja kehittyä minulle peikko, jota pakoilin kieltämällä itseltäni tietyt ruoat. Ekaa kertaa muistan laskeneeni ruokieni makroja työskenneltyäni osastolla, jossa työntekijät olivat mukana jossakin terveyskampanjassa johon kuului ruokavalion ja liikunnan syynäys. Ällini ei riittänyt siihen että olisin tajunnut suodattaa omalta kohdaltani turhat kalorin laskemiset pois, vaan otin muista mallia ja ryhdyin laskemaan makroja ja päädyin vertailemaan lounaseväitäni muiden kanssa. Se, että hennosti ylipainoinen tai täysin liikkumaton ihminen syynää ruokavalionsa on fine, mutta se, että kasvava nuori nainen alkaa valitsemaan näkkileipiäkin kaloritaulukko kourassa on jo liikaa. En syytä ketään muuta kuin itseäni siitä, että näin tosiaan kävi, mutta noista ajoista kaikki taisi saada alkunsa, enkä sen jälkeen ole pystynyt syömään montaakaan kertaa miettimättä ruokani vaikutuksesta kehooni.

En kerää säälipisteitä, en liioin halua tehdä itsestäni numeroa, mutta nämä ovat korttini ja nostan ne pöydälle, jotta kanssaihmiseni voisivat ymmärtää minua ja ajatusmaailmaani. En usko, että ihminen, jolle ruokailu ei koskaan ole ollut ongelmallista, voi ymmärtää kaltaiseni sh-klubilaisen stressaamista, mutta yrittää ainakin voi.

Okei, takaisin siis metsälenkin puheenaiheeseen: tiettyjen ruoka-aineiden kieltämiselle itseltään.

Kerroin T:lle, että olen nyt tajunnut kieltäytyväni tietyistä ruoka-aineista siitä syystä, että tiedän "miten pahaa" ne keholleni tekevät. Aiemmin väitin, etten pitänyt niiden mausta tai koostumuksesta jottei minun tarvinnut syödä niitä muiden tarjotessa. Syömishäiriöinen usein väittää syöneensä äsken tai olevansa yliherkkä tietylle ruoka-aineelle, jottei hänen tarvitse kärvistellä kaloreiden tai muiden makrojen aiheuttaman huonon omatunnon takia. Itse väitin usein, etten pidä esim. pekonista tai munkeista, jottei kukaan tuputtanut niitä minulle, eikä minun tarvinnut rynnätä lenkille vielä iltamyöhään "ylimääräisiä" kaloreita kuluttamaan. Tämä opittu tapani johti siihen, etten omaa - monien muiden tapaan - varsinaista sokeri- ja makeishimoa, enkä näin ollen sorru suklaapatukoihin kaupassa käydessäni. Herkuikseni muodostuivat sen sijaan ruisleipä (jonka kielsin itseltäni pitkän aikaa myös, mutta jonka olen "suonut" itselleni taas ja syön sitä hyvällä omalla tunnolla liki päivittäin) ja hedelmät, sekä rahkat. Ironista kyllä, mutta olen tietyllä tasolla tyytyväinen tähän, koska kuinkas monelle esim. iltapäivän nuupahtaminen ja sen myötä sokerihimo onkaan arkipäivää? Ja kuinka monelle tämä aiheuttaa päänvaivaa? Aivan. Liiankin monelle. Koska en vuosiin herkutellut perinteisin herkuin, en niitä nytkään juuri himoitse. Kahvittelutilaisuuksissa syön usein lähinnä muodon vuoksi - en siksi, että himoitsisin pullaa ja kakkuja.

Toissapäivänä tosiaan vietimme siskontyttöni Alvan ristiäisiä ja huomasin taas toistavani opittua mallia: jätin juustokakusta keksipohjan syömättä ja voileipäkakusta raavin turhat majoneesit pois. Nyt en tosin osaa sanoa, teinkö sen kaloreiden pelossa vai pelkästään tapani vuoksi. Ympärilläni oli pelkästään tuttuja ja turvallisia ihmisiä, enkä koe minkään näköisiä paineita syömisistäni heidän läsnäollessaan mutta huomasin suorastaan häpeäväni nirsoilujani. Miksi hitossa en vain voinut syödä sitä kakkupalaa kokonaisena? On todella noloa raapia ja läästiä kakkua pitkin lautasta, mutten tosiaan osaa selittää miksi niin tein. Tulipahan vain tehtyä. Ja jälkeenpäin hävetti. Onneksi T on kaikkiruokainen ja oli kuulemma urheasti tyhjentänyt lautaseni rippeistä minun siirryttyäni seurustelemaan muiden vieraiden kanssa; eipä tarvinnut siskon raapia hyviä kakunjämiä roskiin. Toki olen onnellinen, että olen jo saavuttanut tietynlaisen rentouden mitä syömisiini tulee, mutten vieläkään - kuten nyt tästäkin postauksesta voi todeta - ole tyytyväinen itseeni. Kaipa se vuosien aikainen vinoutunut tapa ajatella ruokaa kestää aikansa normalisoituakin.. Eihän sitä Roomaakaan tunneissa rakennettu ;)

Illalla kerroin T:lle selailtuani vanhoja valokuvia koneelta ja todenneeni olleeni Porvoossa asuessani aivan mielettömässä kunnossa; siis for real - mitkä lihakset tällä mimmillä olikaan! Valitettavasti muistan ja tiedän edelleen, minkä hinnan jouduin niistä maksamaan maatessani kotona viikkotolkulla sairaslomalla kroonistuneiden kipujen vuoksi. Lihasrelaksantit ja kipulääkkeet tulivat turhankin tutuiksi ennenkuin fysioterapeuttini ja Fustra-ohjaajani Jani, sekä fysiatrian fyssarini saivat minut lopettamaan salilla käymisen. Kiputilat alkoivat pikkuhiljaa hälvetä minun rauhoittaessani elämääni ja liikkumistani ja alettuani syömään astetta rennommin ja enemmän. Erikoisalan lääkärit kehottivat minua nostamaan painoani, mutta salin jäätyä myös lihakset katosivat ja sen myötä paino tippui. Kehoni koostumus ja ulkonäkö muuttui enemmän kuin mitä olin ajatellut ja voin myöntää, että tämä on ollut minulle se kovin paikka. Lihasten muututtua taikinaksi, ihannoimani treenattu ja timmi vartalo kaikkosi taivaan tuuliin, eikä peilikuva enää miellytä kuten aiemmin. Todellinen pattitilanne on siis syntynyt: samalla kun ihannoin timmiä - tosin terveen näköistä - vartaloa, tiedän, ettei oma kroppani sen tavoittelua kestä.

Mitä enemmän aikaa vammani synnystä kuluu ja mitä enemmän ehdin tätä pattitilannettani pohtia, sitä enemmän olen alkanut miettimään, pitäisikö hakeutua jonnekin saamaan ihan ammattiapua. En ymmärrä miten ja miksen saa kehon ihannettani muutettua normaalimmaksi - tiedänhän minä sen, ettei kroppani kestä ja pysy terveenä jos vedän sen siihen piippuun jonka se vaatii, jotta saan timmin ulkomuodon. Vai pitäisikö minun vain hyväksyä se, että ihannoin timmiä vartaloa taikinaisempaa enemmän ja että se on mielestäni paremman näköinen kuin "plösähtänyt"? Kuulostaa kamalalta sanoa näitä sanoja ääneen, koska näen jo "tervein" silmin miten sairaalta ajattelumaailmani kuulostaa ja tiedän, että monen terveen korviin nämä sanani varmasti särähtävät ja kovaa. Tiedän itse, että paraneminen on jo hyvällä mallilla, mutta matkaa on vielä jäljellä. Alan pikkuhiljaa tuskastua tämänhetkiseen tilanteeseeni, jossa tunnun junnanneen jo liiankin pitkään. Paino on noussut noin puolisen kiloa, vaikka ruokamääräni ovat pysyneet aika samoina. Loogisesti ajateltuna painon pitäisi nousta enemmän, koska liikuntamääräni ovat vähentyneet roimasti, enkä siksi oikein käsitä miksi paino pysyy ennallaan. Olen miettinyt ylikunnon ja säästöliekinkin mahdollisuutta, mutta koska elämäni on muuten rauhoittunut niin paljon keväiseen verrattuna, en oikein jaksa uskoa näitäkään syyllisiksi. Tuntuu, kuin seisoisin umpikujassa, enkä enää tiedä minne suuntaan kääntyä kun lääkärit vain sanovat nosta painoa, lopeta liikunta ja rauhoita elämäsi. Fyssari neuvoo liikkumaan fiiliksen mukaan, mutta rauhoittumaan ja välttämään salitreeniä. Oma mieli on suht. pirteä ja iloinen, mutta mietteliäs koska paino ei nouse, eikä peilikuva lihaskadon takia miellytä. Ruokahalu sentään on ja pysyy.

kaikki kuvat google kuvahaku

Löytyisikö sieltä ruudun toiselta puolelta kohtalotovereita tai muita apujoukkoja? Dissausta ja kommentteja siitä, että ajatukseni kuulostavat sairailta en nyt mielelläni kuuntele koska TIEDOSTAN, että ajatusmaailmani on jo muuttunut huomattavasti terveempään suuntaan ja näen ja luen itsekin, että se entinen tapani on sairas. Todella sairas.