tisdag 28 oktober 2014

Vanhan loppu on uuden alku - tästäkö se vihdoin lähtee?

Ensiksi: peukut minulle, joka onnistuin vastustamaan kiusausta tehdä "HBD minulle"-postauksen sunnuntaina 26. lokakuuta, jolloin täytin muikeat 25 vuotta. Sunnuntaiaamuna herätessäni olin valitettavasti - syytä tiedostamattani - kiukkuinen ja jotenkin pettynyt. Tai sanotaanko näin, että mieltäni vaivasi eräs asia, joka on varjostanut ajatuksiani jo jonkin aikaa, ja joka aina tasaisin väliajoin pulpahtaa esille. Ei siinä muu auttanut kuin lähteä Ronjan kanssa aamupissille ja potkia kiviä. Voi että minua ärsytti kun palattiin kotiin ja elin toivossa, että T olisi noussut - edes synttäreideni kunniaksi - keittämään minulle aamukahveja, mutta ei - siellä se raakile makasi sängyssä! Kyllä meinasi blondilla keittää yli, mutta maltoin mieleni ja keitin kahvini itse. PYH - mikä aloitus 25-vuotisuralleni, mutta menkööt - enhän tähänkään asti ole saanut synttäreinäni aamukahveja valmiiksi keitettyinä. (mistä muuten sellaiset miehet, jotka tajuaa tälläisiä tekoja tehdä löytää? Ei nyt sillä, että vanha lähtisi vaihtoon, mutta mielenkiinnosta ;))

Nojoo anyhow, eipäs jakseta laittaa enempää energiaa marmatukseen - sitä kun tuntuu löytyvän jokatoisen ihmisen suusta jo muutenkin! Itse ainakin olen pelle positiivisena sitä mieltä, että valittamalla ääneen sitä latistaa niin oman, kuin muidenkin fiilikset. Tiedäthän sen tunteen kun joku tulee kahvihuoneeseen ja alkaa ensitöikseen valittamaan? Johan hiljenee iloinen puheensorina ja nauru ja hymyilevät kasvot muuttuvat ryttyisiksi rusinoiksi. Kannattaako siis vikistä ja vinkua, vaiko niellä sammakkonsa ja korvata ne iloisemmilla ajatuksilla ja puheilla? Kyllä.



Vanhenemisen (hah, mikä lausahdus 25-vuotiaalta), sekä pitkällisen tietynlaisen paranemisprosessin (lue: ammattiauttajan kertakäynnin) myötä olen alkanut miettiä, mitä elämältäni loppupeleissä haluan - kärvistellä vai nauttia? Tuntui hassulta, miten niin yksinkertaisen asian kyseenalaistaminen ei ole tullut mieleeni kuin vasta sen jälkeen kun minulle täysin vieras ihminen sanoi niin ääneen. "Mieti, mikä tekee elämästäsi arvokasta ja listaa eri osa-alueiden alle asioita, jotka tekevät elämästäsi SINULLE mieluisaa - ei sellaisia asioita, joiden tiedät miellyttävän muita". Olen aikamoinen kompleksi sekavine tunteineni ja mietteineni, mutta olen nuo sanat kuultuani vasta tajunnut, että olen pitkälti elänyt ja suunnitellut elämääni sitä mukaa, miten tiedän (tai luulen) muiden haluavan minun tekevän ja sitä elävän - en kuten itse haluan. Kukaan ei varmaan usko tätä - en edes tiedä uskonko itsekään - koska mielessäni kummittelee ikuisesti erään minulle silloin rakkaan ihmisen lausahdus siitä, että olen itsekäs ihminen ja yliarvioin omia tekosiani ja pidän itseäni sen myötä astetta parempana kuin muita. En väitä olevani puuvillainen valkea lammas, vaan myönnän olevani ajoittain hyvinkin itsekäs, lapsellinen ja kuopusmainen, mutta uskallan kyllä väittää tehneeni monia (nykyisiäkin) päätöksiä puhtaasti muiden toiveiden ja oletusten mukaan, vaikka oma tahtoni ja sydämeni olisi sanonut ja tahtonut muuta. Välillä tekee hyvää kuunnella muita ja ottaa heiltä neuvoja vastaan kun (tai jos) huomaa, että ne omat ideat eivät ole kaikkein fiksuimpia omaa parasta ajatellen, mutta se ei koskaan saisi poissulkea sitä itsemääräämis ja -päättämisoikeutta, joka jokaisella on (tai pitäisi olla). Kai ihminen toimii välillä eläinten tapaan alkukantaisia aistejaan seuraten, eli kulkee tyhmänä kuin pässi sinne, mistä kellon kilkatus kuuluu - ei sinne, minne näkisi polun johtavan jos vain avaisi silmänsä. Asiasta toiseen: oletteko huomanneet, miten kirjoituksissani usein lähden seikkailemaan ties miten kauas erilaisia kuvauksia (usein eläimiä) käyttäen? Hah, hassu tapa :D



Päätin siis neuvoista viisastuneena ryhtyä tuumasta toiseen ja aloin miettimään mitä MINÄ haluan. Ammatistani pidän ja tiedän tehneeni oikean uravalinnan, mutta tunnen, että tiedonhaluni, sekä haluni promota terveyttä ja terveyttä ja hyvinvointia edistävää liikuntaa on niin suuri, että haluan hyödyntää ja tehdä sitä muutenkin kuin terveyskeskuksessa paasaavana sairaanhoitajana (vaihtoehtoisesti paasata omaisilleni päivät pitkät samasta asiasta ;)) 8h päivässä. Lisäkoulutuksia olen siis nyt alkanut toisella silmällä katselemaan, mutta yksityisyrittäjän kenkiin pomppaaminen tuntuu hurjalta, enkä todellakaan olisi valmis ryhtymään pääsääntöiseksi yrittäjäksi m.m. taloudellisen riskin vuoksi. Kai sitä nössöydeksikin voisi sanoa, mutta tykkään siitä, että minulla on säännölliset ja varmat tulot. Ongelmani on se, etten oikein tiedä missä näkisin itseni työskentelevän tulevaisuudessa. Paras yhdistelmä olisi sellainen, jossa saisin yhdistää sairaan-/terveydenhoitajan ammattitaidon terveysliikunnan promoamiseen, mutten itse keksi sellaista työpaikkaa. Olisikohan lähin jokin kuntoutuskeskus? Suurin ongelma ja muuri tulee jo sitten siinä kohtaa vastaan, koska lähin kuntoutuskeskus taitaa sijaita Espoossa (Kaisankodissa, Bodomin lähellä) ja sinne on aikamoinen matka kotoa ajettavaksi joka päivä. Työkkäristä kannattaisi kuulemma kysyä neuvoa erilaisten työpaikkojen vaatimusten suhteen, mutta voisikohan sinne vaan marssia ja ilmoittaa, että tätä minä tahtoisin tehdä, mutten tiedä missä ja onko se ylipäätään mahdollista. Uskoisin melkeinpä, että fiksuinta olisi tehdä töitä osa-aikaisesti sairaanhoitajana ja hoitaa niitä oikeasti jo sairastuneita ja sitten sivubisneksenä promota sitä terveyttä esim. PT:nä.
Herääkö siellä puolen ruutua ajatuksia tai vinkkejä siitä, miksi alkaisin isona?

Mitä muuta huomaan ulkopuolisen kanssa käydyn juttutuokion jälkeen tajunneeni on se, ettei elämäni tunnu arvokkaalta jos tuhlaan suurimman osan valveillaoloajastani siihen, että stressaan ja mietin mitä seuraavaksi söisin ja miksi tai sitä, miten seuraavaksi liikun. Marissan blogissa oli eilen kirjoitus siitä, miten vatsapalasilla ei ole niin väliä jollei elämästä niiden myötä nauti ja kirjoitin Marissalle näin:

Voi ihana, ihana Marissa mikä teksti :) Itse kaipaan tällä hetkellä tuota naisellisuuttani ja itkettää ajatuskin siitä, että vedin itseni niin rasvattomaksi vatsapalasten toivossa :/ Kyllä ihminen sitten voi olla tyhmä ja ajattelematon! Se hinta, jonka täysin rasvattomasta kropasta jouduin maksamaan oli kyllä turhan korkea: joka ikinen ruokailuhetki oli piinaava, koska en syönyt mitä halusin tai tarvitsin, vaan sitä mitä tiesin, että olisi ”fiksuinta” syödä. Vedin itseni täysin piippuun salilla, nautin peilikuvastani, mutta siihen se ilo sitten päättyikin. Nyt mieleni tekee aloittaa jonkin sortin lihaskuntojumppa ja mahd ehkä salille saattaisin mennäkin, mutta rimaa olen laskenut enkä enää tavoittele yhtä rasvatonta palamasua, vaan hyvää oloa ja voimakasta, eläväistä kehoa :)

Tällä hetkellä mieli on maassa siksi, että olen kuluttanut niin suuren osan elämästäni rajoituksien noudattamiselle ja koen, että olen jäänyt paljosta tämän takia paitsi. Menneitä kun ei tekemättömiksi saa, aion nyt yrittää parhaani mukaan nauttia (ruokailu)hetkistä, liikkua ja elää oman fiilikseni mukaan. Jos mieleni tekee pullaa, syön. Jos otan palan kakkua, syön sen pohjineen päivineen. Jos en tahdo keksiä, kieltäydyn. No big deal, kuten ammattilaiseni sanoi.

Samoin liikuntaakin aion harrastaa niin kuin itsestäni parhaimmalta tuntuu. Auttajani kysyi, keksisinkö jotakin muuta harrastusta kuin liikunta, joka voisi salin jättämää koloa paikata, mutta vastasin etten: minä yksinkertaisesti rakastan liikuntaa. Oli huojentavaa kun auttaja sanoi, että fine, sinä olet siis sellainen ihminen. Olemme niin kovin erilaisia; siinä missä toinen todella tarvitsee liikuntaa päivittäin jottei hyppisi seinille, nauttii toinen kahviloissa istumisesta tai musavideoiden katselusta. Niin kauan kun tekee mitä ikinä tekeekään oman itsensä ja hyvinvointinsa vuoksi, se on oikein.

kuvat google

Liikunnan suhteen jatkan juoksemista, koska tykkään siitä ja saan siitä endorfiinikiksejä. Keväällä lopetetun sali-lihaskuntojumpan koen jättäneen pirunmoisen kolon elämääni, eikä sitä mikään muu kuin lihaskuntojumppa voi paikata, joten päätin lähteä kokeilemaan jotakin uutta. Ilmoittauduin eilen niinkin trendikkäälle alkeiskurssille kuin On Rampille, eli lähden kokeilemaan Crossfitiä. Mietin pitkään, soveltuuko laji kaltaiselleni perfektionistille, mutta otin yhteyttä paikan omistajaan ja kerroin rohkeasti taustastani ja hän painotti, että ohjaajat kyllä pitävät huolen, että treenaaminen on turvallista ja että tekniikoista ei pihistetä. Alkukeväinen PT-suhteeni ei ollut sitä, mitä odotin tai kuvittelin, mutten ole siitä katkera - päinvastoin otin sen kokemuksena ja päätin, etten treenaa raskailla painoilla enää koskaan yksinään tai pidän ainakin säännöllisesti treenitreffit todellisen treeniammattilaisen kanssa, jotten vedä itseäni yhtä piippuun kuin silloin. Juokseminen on loppupeleissä itselleni ennemmin palauttavaa liikuntaa ja kaipaan sen rinnalle jotakin ryhmäliikuntalajia, jotten muutu täysin erakoksi koska juoksuahan en KOSKAAN harrasta porukassa!

Mitä sinne kuuluu? Aika kuuluu niin nopsaan, ettei perässä meinaa pysyä ja nyt kun kelloja siirrettiin ja illat pimenee, tuntuu aika kuluvan entistä nopsemmin :)

Inga kommentarer:

Skicka en kommentar

Kiitos kommentistasi <3
Tack för din kommentar <3