Ma (en taida) tahtoo veivaa, veivaa.. Saako urheilua harrastaa vailla sen suurempaa tähtäintä?

Luin eilen Facebookin kautta Fitlandian sivuilta artikkelin liikunnan harrastamisesta ja jutussa todettiin väittämä, jonka löytää tuon tuosta eri paikoista ja josta en ole niinkään varma: liikuntaa tulee harrastaa jokin tähtäin mielessä - ei vailla päämäärää.

Kaikki me olemme yksilöitä ja varmasti useimman kohdalla fakta on se, että liikuntaa ei tule harrastettua suositusten mukaisesti ellei itseään edes jonkin verran pakota. Pakon vaihtoehtona useilla toimii porkkana, esim. pieni lahja jonka lupaa itselleen jos/kun on harjoitellut itsensä tai vaikka PT:n kanssa sopiman määrän verran. Monet tähtäävät myös johonkin tiettyyn pisteeseen tai esim. urheilutapahtumaan ja "pakottavat" (tai saavat) itsensä liikkumaan viikottain lähinnä tuo tähtäin mielessään. Tavassa ei ole mielestäni mitään suurempaa vikaa, mutta kysynpähän vain: eivätkö ihmiset voi/pysty/jaksa harrastaa liikuntaa ihan vain harrastamisen vuoksi; onko varsinaista määränpätää aina pakko määritellä tai olla?

Kuva talvelta 2012 kun kävimme siskontytön kanssa Talmassa laskettelemassa. Liikunta on parhaillaan juuri tätä: hauskanpitoa yhdessä, naurua ja kikatusta!

Mietitääs vaikka lasta: lapsi opettelee ensin konttaamaan, nousee siitä pystyyn, lähtee pikkuhiljaa kävelemään ja siitä sitten juoksemaan. Lapsi harjoittaa tätä oppimaansa taitoa sitten läpi elämän (kunnes pääsee rollaattori-ikään..), eikä juoksemaan opeteltuaan enää varsinaisesti etene - eikä vaikuta pätkän vertaa tyytymättömältä itseensä, vaikkei enää "parane suorituksessaan". Pysyttekö kärryillä? Pointtini on se, että nyky-yhteiskunnassa ei tunnu olevan OK ja hyväksyttävää tyytyä pelkkään kävely- tai kevyeen hölkkä-tasoon, vaan tähtäimen kuuluu olla korkeammalla. Vaikka tämä pyri aina parempaan-ajattelu varmasti toimii monella eräänlaisena sparrauksena, aiheuttaa se monille myös päänvaivaa ja jopa ahdistusta: mitä kun huomaat, ettet pystykään parempaan suoritukseen?
Mitä kun huomaat, ettet ehdikään harrastaa tai urheilla yhtä paljon kuin suositukset sanovat tai mitä naapurin Pekka ehtii? Pekka se vaan lähtee aina yhtä hymyilevänä aamukuudelta räntäsateessa fillaroimaan töihin, postaa Instagramiin naamakuviaan matkan varrelta ja hehkuttaa hyvää fiilistään, pyöräilee hemmetti kotiin takaisin, syö protskurahkaa siitepölyllä, viherjauheella ja sienillä höystettynä, juo kyytipojaksi pakuritee-kahvi-sekoitusta kookosöljyn kera ja lähtee sitten juosten (alkulämppänä) kohti salia ja crossfit-treenejä. Käsi pystyyn, joka EI tunne morkkista, kateutta tai muuta epämääräistä alemmuuskompleksia tuollaista menoa päivä toisensa jälkeen seuratessaan, kun itse tulee käveltyä postilaatikolle, ajettua autolla ruuhkassa töihin, istuttua 8h toimistopöydän ääressä, ajettua takaisin kotiin ruuhkassa, juostua äkkiä hiki otsalla niska limassa S-marketin kautta hakemassa kalapuikkoja ja Mummon muusia, kuskattua muksuja treeneihin ja kaaduttua sitten rättiväsyneenä puolenyön aikoihin sänkyyn. Askeleita tuli päivän aikana kerättyä huimat 1200 älypuhelimen askelsovelluksen mukaan ja liikennevalot näyttävät kirkkaan punaista ja hymynaamoilla suupielet roikkuvat kuin Ihaan häntä. Aivan. Mitä enemmän toinen hehkuttaa suorituksiaan ja saavutuksiaan, sitä huonommaksi itsensä toinen tuntee. Tässä kohtaa ihmiset sitten jakautuvat kahtia: siinä missä joku innostuu liikkumaan ja kokee eräänlaisen potkun peffaansa kun hankkii esim. askelia mittaavan sovelluksen tai aktiivisuusrannekkeen, toinen seuraa ahdistuneena aktiivisuutensa vähäisyyttä ja päätyy joko pakottamaan itsensä ahdistuksissaan vielä yömyöhään kävelylle vaikka väsy painaa tai hautautuu peittojen ja tyynyjen alle sohvalle Benkkujenkku ja Jaffa-keksipaketti kainalossaan. Kumpi parempi: se, että liikkuu pakon edessä ahdistuneena vai se, että jättää liikkumatta kokonaan? Noh, pelkästään fysiikkaa ajatellen 1. vaihtoehto on tietty parempi, mutta koska lähtökohdan tulisi olla se, että ihminen on kokonaisuus koostuen niin henkisestä kuin fyysisestäkin puolesta ja että näiden molempien tulisi nauttia ja hyötyä liikunnasta.

Tai tätä: hiljakseen tassuttelua, fiilistelyä ja nuuhkimista. Mihinkään ei ole kiire - paitsi kotiin nappuloita maiskuttamaan ;)

Itse kuulun kaartiin, joka herkästi ahdistuu jos huomaan suoriutuvani odotuksia tai muita huonommin, ja yritän tämän tiedostettuani vain ja ainoastaan nauttimaan liikunnasta enkä tietoisesti pyri yhteenkään suoritukseen. Tai noh, don´t get me wrong, kyllähän minä esimerkiksi lenkille lähtiessäni mietin etukäteen, että juoksenpa tänään 5 tai 10 km, mutten varsinaisesti harjoittele mitään (tapahtumaa) varten. Ihmiset jaksavat ihmetellä, miten saan motivoitua itseni lenkille sateeseenkin kun en juoksentelullani mihinkään pyri, enkä osaa vastata siihen muuta, kuin että olen tehnyt liikunnasta itselleni (elämän)tavan ja että harrastan liikuntaa voidakseni hyvin. Olen kai elämässäni suroittanut ja pakottanut itseäni niin paljon, että olen vihdoin päässyt siihen pisteeseen, että tajuan, ettei se loppupeleissä kanna: kehoa täytyy kuunnella ja viisveisata kalenterista ja suunnitelmista; salille tai lenkille ei mennä, jos kroppaa väsyttää tai se pistää hanttiin. Siitä ei muuta seuraa, kuin kropan rikkomista. Kävin hiljattain crossfit-salilla alkeiskurssilla, eli On Rampilla, ja mietin jo kurssille ilmoittauduttuani, voisiko se olla se "minun lajini". Crossfitissä lihaskunnon kehitys on nopeata, mikäli jaksaa tsempata näin alkuun ja haastaa itsensä treeneissä. Muita intensiivisesti treenaavia seurattuani olen näine löysine ajatuksieni miettinyt, onkohan minusta sittenkään crossfittaaajaksi; lajiin kun kuuluu himo ja tietynlainen nälkä ja verenhimo pyrkiä yhä parempiin tuloksiin ja suorituksiin. Itse lähdin On Rampille lähinnä kokeilemaan uutta lajia, sekä kasvattamaan lihaksia edes hieman. Nyt parisen viikkoa treeneissä käytyäni olen (hetkittäin) tuntenut itseni hieman ulkopuoliseksi, koska en tietoisestikaan pyri esim. death liftiin 80kg kiekot tangossa tai käsillä seisonnassa punnertamiseen 20 kertaa minuutissa. Toisille nuo ovat lastenleikkiä - minulle taas ne olisivat jo huippusuorituksia. Treeneissä saan käydä alkeiskurssin hinnalla vuoden loppuun asti ja ajattelin nyt käydä pari kertaa viikossa ja fiilistellä, jatkanko ensi vuoden puolella. Olen loppupeleissä omalla tavallani niin mukavuudenhaluinen, etten VIITSI tai edes halua pakottaa itseäni treenaamaan (enää) verenmaku suussa, vaan haluan tuntea suorituksista nautintoa joka ikinen kerta. Toki juoksemaan lähtiessä tai kyykkyjä tehdessä tekee välillä pahaa, mutta lopputuloksena ja päällimmäisenä fiiliksenä tulisi aina jäädä a) hyvä yritys, b) kelpo suoritus ja c) hyvä fiilis. Minulle se on loppupeleissä se, joka ratkaisee ja joka vaakakupissa painaa eniten.

Aktiivisuusranneke, insiproivat hehkutuskuvat Instagramissa sekä Sportstrackerin käyttö lenkkeillessä ovat mielestäni oivia tapoja muistuttaa itseään, miksi sitä urheilua tulee harrastettua, sekä hauska tapa seurata omaa tekemistä. Jos ei yhdellekään lenkille tai treeneihin pysty lähtemään ilman näitä kavereita, on aika painaa STOP-nappulaa ja miettiä, miksi sitä urheilee. On todella vapauttavaa liikkua ilman suorituksen kestoa tai intensiteettiä mittaavia härpäkkeitä, koska silloin tulee keskityttyä suoritukseen itseensä, sekä asian ytimeen, eli siltä, miten kehon liikuttaminen vaikuttaa kehoon ja miten sen tuottamat endorfiinit - onnistui lenkki tai ei - tuovat hyvän mielen.

Seuraatko sinä jollakin tapaa urheilusuorituksiasi tai siinä kehittymistäsi?

Mukavaa viikonloppua just sulle! :)

*ajastettu postaus