Syypää mun vähenevään hymyyn..

Joko sen on voinut kuvista aavistaa? Tai lukea jostain sivulauseesta? Ne, jotka ovat minut livenä nähneet, eivät ole voineet missata sitä. Jaa siis mitä?

No hammasraudat.

Post-lenkki-selfie: sieltä ne raudat vilkkuu, jos oikein tarkkaan katsoo

En juurikaan ole asiasta täällä blogin puolella sen kummemmin puhunut, koska en niistä järin ylpeä ole. Turha kysyä, koska kaikkihan sen tietää, että telaketjut hammasraudat ovat rumat. Kaikilla yli 12-vuotiailla ne ovat nolot. Mitä vanhemmaksi ihminen muuttuu, sitä nolommaksi hammasrautojen esittely muuttuu - ainakin minun mielestäni. Metallihäkkyrä on kuin epätoivoinen yritys näyttää nuoremmalta kuin mitä oikeasti on - vähän kuin keski-ikää lähestyvät naiset, jotka pukeutuvat lowcut-farkkuihin, navan paljastaviin paitoihin, vaalentavat hiuksensa astetta liian vaaleiksi, käyttävät aivan liian vaaleata ja kimaltavaa huulikiiltoa (sitä samaa jota minä käytin yläasteella siis..) ja polttavat niitä kapeita tyttö-savukkeita.
Mielipiteeni hammasraudoista tuskin jää kellekään epäselväksi, mutta voin kertoa, ettei mielipiteeni aina näin ehdoton ole ollut - päinvastoin muistan, miten pienempänä ihailin perhetuttavan pari vuotta minua vanhemman tytön hammasrautoja (joissa oli joulun aikaan punaiset ja vihreät briketit) ja toivoin salaa, että hammaslääkäri määräisi ja asentaisi minullekin sellaiset. Toiveeni ei kuitenkaan käynyt toteen, koska purentani oli "liian" hyvä, eivätkä vinhokot isot etuhampaani olleet tarpeeksi vinot, jotta niistä olisi muuta kuin esteettistä haittaa, eivätkä näin ollen täyttäneet kriteereitä, jotta kunnallinen sektori olisi kustantanut metallihäkkyrät.

Vuosien kuluessa etuhampaani vinoutuivat vinoutumistaan ja kesäkuussa 2013 kävin poistattamassa  viisaudenhampaan, koska hammaslääkäri epäili, että yläleukani ei olisi riittävän leveä mahduttaakseen kaikki hampaat nättiin riviin ja että tuon yhden poisto voisi oikaista koko rivistön. Vaan näin ei käynyt, koska ylähammasrivistöni vinoutui vinoutumistaan niin, että kaksi suurinta etuhammasta kasvoivat lähes päällekkäin viime kesänä (2014). Ensimmäistä kertaa mieleeni syntyi ajatus oikomishoidosta.

Random #dogsie eilisillalta, kun maattiin Ronjan kanssa olkkarin matolla löllöilemässä

Hampaat paljastava hymy sopii kasvoilleni paremmin, mutta mieluummin otatan nyt puolen vuoden ajan pölhön näköisiä kuvia, kuin paljastan nolot metallit suustani

Isosiskoni E kärsi myös minun iässäni vinoista hampaista ja kävi oikomishoidossa yksityisellä, koska hänenkään hampaansa eivät olleet TARPEEKSI vinot kunnallisen kustantannuksen saamiseksi. Siskolleni asennettiin ylärivin taakse retentiolanka (ja muistaakseni etuhampaiden päälle jokin ohut, tilapäinen lanka?), eli ilme ei kovinkaan paljoa muuttunut. Sisko kertoi ajoittian, että hampaita aristi, mutta ulkopuolisen silmin ei hoito kovin kummoiselta vaikuttanut ja vaikutti rokottavan lähinnä lompakkoa. Alkusyksyn emmittyäni varasin sitten konsultaatioajan oikomishoitoon erikoistuneelle hammaslääkärille Armando Galelle, joka oikoi myös siskoni hampaat. Järkytyksekseni sain kuulla, että tuomioni olisi n.s. telaketjut, eli paksu lanka briketteineen ylähampaita oikomaan ja koristamaan - ei lainkaan hengetön ja näkymätön ratkaisu, jonka olin itse kuvitellut saavani. Päädyin vielä miettimään asiaa, mutta päätin sitten parin viikon jälkeen ryhtyä leikkiin ja varasin uuden ajan muottien tekoon, sekä hammasrautojen asennusta varten. Ensimmäisellä kerralla hampaani siis arvioitiin, seuraavalla otettiin röntgenkuva koko hampaistosta ja tehtiin muotit hampaistani. Toisella kertaa minulle sitten asennettiin hammasraudat, joihin olin valinnut vaaleat briketit - en siis niitä lapsuuteni ihailemia punaisia ja vihreitä möykkyjä. Gale kertoi, että hampaita saattaisi pari ensimmäistä päivää särkeä ja että särkylääkkeistä ei juurikaan olisi apua, mutta suositteli sen sijaan kylmiä ja helposti nieltäviä ruokia ja juomia. Samoni minua varoiteltiin limakalvojen arkuudesta, koska metallihäkkyrä suussa takuuvarmasti hiertäisi suuta, mutta siihenkin kuulemma tottuisi. Kovia, jokaa jäystämistä vaativia ruokia, kuten omenaa ja ruisleipää ei kannattais hampaiden arkuuden takia syödä, mutta niihen saattaisi pikkuhiljaa tottua.

Varoitukset pitivät paikkansa ja pari ensimmäistä päivä hampaita särki todella ja ne olivat todella, todella arat. Pussailu, juominen, syöminen - kaikki elintärkeä oli kivuliasta ja jopa puhuminen tuotti hankaluuksia, koska ylähuuli oli lähes vereslihalla metalliin tottumattomuudesta johtuen, eikä elämä tuntunut kovin hääviltä. Tsemppasin itseäni Galen sanat mielessäni: kyllä tähän - niin minä kuin suukin - vielä tottuu.

Ja oikeassaan äijä oli: lokakuun 24. lähtien minulla on nyt sitten tämä häkkyrä suussa ollut, enkä tänäpäivänä niihin juuri huomiota kiinnitä. Toki pureskelen aiempaa varovaisemmin esim. kovaa omenaa, mutta muuten ruokailu sujuu ongelmitta näistä huolimatta. Sen sijaan huomaan hymyileväni aiempaa vienommin - en siis yhtä leveästi koko hammasrivistöni paljastaen kuin aiemmin. Syyn löydät tekstin yläosasta: nämä ovat yksinkertaisesti nolot, enkä niistä kovin ylpeä ole. Kukaan ei toistaisenki ole huomauttanut raudoista minulle, mutta huomaan peittäväni suuni kädellä varsinkin tuntemattomien (esim. potilaiden) läsnäollessa, jos tarve virnistää oikein leveästi tulee. Tiedän, että tuntemattomatkin tietävät ja toivon mukaan tajuavat, että telaketjut ovat minulle pelkkä tilapäisratkaisu ja että näistä eroon päästyäni kasvojani koristaa täydellinen, kaunis hammasrivistö. Itsetuntoni ei mielestäni näistä juuri kärsi, mutten ketjuja myöskään mielelläni esittele, koska ne ovat mielestäni rumat.

Kävin eilen 16. tammikuuta jälleen kuukausittaisessa kontrollissa säädättämässä ketjuni ja yllätyksekseni Galen ja hammashoitajan lisäksi vastaanottohuoneesta löytyi valokuvaaja. "Sopiiko sinulle, jos tästä hoitokerrasta otetaan kuvia ja liitetään ne tuleville kotisivuilleni?", Gale kysyi ja vastasin empimättä myöntävästi: ei sillä niin väliä, että tälläinen nuori aikuinen nainen kuljeksii rumat telaketjut suussaan ja näyttää niitä vielä julkisesti netissäkin. Toivon, että joku joka laillani empii lähtisikö tälle kivuliaalle, nololle ja rumalle tielle, uskaltaisi sen tehdä kun näkisi, että minäkin uskalsin. Mieluummin "kärsin" (lainausmerkit, koska hammasraudat eivät minulle muuta päänvaivaa aiheuta, kuin ongelmia etenkin valokuvissa hymyilyyn) n puolen vuoden verran näiden kanssa, jotta saan kauniit hampaat sekä paremman purennan. Hampaita kannattaa mielestäni vaalia ja pitää huolta - ovathan ne toivon mukaan osa sinua aina vanhuuteen asti.

Noh, miten on: oletteko kiinnittäneet huomiota, että jokin ulkomuodossani on muuttunut kenties vai oliko tämä varsinainen ylläripylläri? ;)