Liikunta on pahinta huumetta: kun liikkumaan lähdetään, vaikka sattuu

Pahin mahdollinen, se tapahtui eilen. Minun piti vain äkkiseltään kipaista lähikaupasta synttärikortti 7-vuotiaalle W:lle, kun tunsin jalkojeni liimautuvan yhteen, tein ilmalennon ja nanosekuntia myöhemmin havahduin lattialta makaamasta. Polvissa tuntui viiltävä kipu ja haukoin henkeäni miettien: nytkö ne murtuivat? Polvet, jotka satutin jo pari viikkoa ja jotka edelleen olivat siitä johtuen arat, sitten olivat äsken ottaneet iskun vastaan tärähtäessään kaupan kovaan kivilattiaan. Polvet, joita olin yrittänyt ensimmäisestä kaatumisesta lähtien varoa, olla rasittamatta ja hoivata lintuemon lailla, tuntuivat nyt tuhannelta puukoniskulta. Miksi minä? Miksi juuri minä ja minun polveni? Minä, joka tarvitsee polviansa juoksua varten.

Käännyin varovaisesti kyljen kautta ympäri ja huomasin jalkojeni ympärillä olevan valkoisen nippusiteen; tiedättekö sellaisen, jolla lehdet sidotaan yhteen? En ollut huomannut sitä kaupan käytävää marssiessani - ei sillä, että valkoinen nippari nyt kovin hyvin valkoisesta kivilattiasta erottuisikaan - enkä siksi voinut lainkaan ennakoida kaatumista. Toisaalta on hyvä niin, koska muuten olisin mahdollisesti ehtinyt jännittää kehoni (enemmän) tai laittaa käden alleni ja mitä todennäköisimmin aiheuttanut rannemurtuman. Nyt pystyin vaivoin nousemaan omin neuvoin ylös kirota hiljaa ääneen (sekä harmitusta, nippusidettä, sekä pariskuntaa joka näki kaatumiseni, mutta joka ei tehnyt mitään - ei edes tarjonnut nostoapua, saati sitten kysynyt sattuiko minuun) ja jatkaa kassalle, jossa maksoin ostokseni tärisevin käsin henkeä haukkoen. Hitto, että sattui.

Autolla päästyäni purskahdin itkuun, niin itkun kuin harmituksen vuoksi. Vasenta polvea en saanut koukistettua lain, oikeaa polvea jomotti ja oikea peukalo ei ottanut toimiakseen (tämän toki huomasin vasta kun koitin vetää autonoven kiinni). Koska synttäreille oltiin menossa, kurvattiin vain äkkiä kodin kautta hakemaan muovipussit, jotka mies täytti lumella ja jotka pistin polvilleni automatkan ajaksi.

Illan edetessä polvikivut vain yltyivät ja päätettiin sitten lähteä yhteispäivystykseen muiden kanssa jonottamaan. Pakko kyllä kehua toimintaa jopa näin ensikertalaisena: olimme valmistautuneet jonottamaan, joten kahden tunnin jono lääkärille tuntui ihan ok:lta. Katteltiin odotustilassa TV:tä, juotiin Bonaquaa ja Muumilimpparia ja seurattiin muiden odottajien tekosia (hoh, hoitajana olo siviileissä ei aina ole helppoa - saati sitten hoitajapariskunnan!). Vuoroni koitettua n 21:15 klinkkasin tutkimushuoneeseen, esitin asiani ja kerroin tapahtuneesta ja asettauduin tutkimuspöydälle. Lääkäri väänsi ja koputteli polviani, sekä oikeaa kättäni, mutta totesi, ettei röntgenkuvastakaan olisi hyötyä, koska mitään murtumaan viittaavaakan ei löytynyt. Röntgenkuvaus ei toki poissulkisi mahdollista ristiside- tms pehmytkudosvammaa, vaan siihen vaadittaisiin magneettikuvaus, joka taas ei kohdallani ollut päivystyksellinen - pystyinhän kävelemään. Kotiuduin siis illalla sekavin tuntein: toisaalta helpottuneena, koska pelkäämiäni murtumia ei löytynyt, toisaalta pettyneenä, koska löydöksiä ei tehty.

Onnistuin saamaan muikean mustelmankin lonkkaani. Onneksi tykkään liilasta ;)

Varasin täksi illaksi vastaanottoajan ortopedille, koska haluan saada selkoa siihen, mikä polviani oikein vaivaa ja jos, niin mitä jatkotoimenpiteitä se vaatii. Toisin sanoin haluan myös kuulla koska saan ja voin rasittaa polvia jälleen ja koska saan juosta.

Kotiasuna Gina Tricotin velourpuku

Eilen illalla kun ajeltiin sairaalalta kotiin, sanoin ääneen jotain, joka on mielessäni käynyt jo monta kertaa, mutta jota en ole halunnut oikein myöntää itsellenikään: liikunta on minulle kuin huumetta. Liikunta tuo minulle mielihyvää ja ahdistun, jollen voi sitä harrastaa. Siinä missä joku muu kokee mielihyvää hyvän TV-sarjan katselusta, minä liikun. En välttämättä edes verenmaku suussa, mutta liikun. Olen liikunnasta riippuvainen, mikä on toisaalta hyvä, toisaalta huono asia Hyvä, koska se tukee hyvinvointia ja fyysistä suorituskykyä, mikä taas tukee jaksamista. Huono, koska en välttämättä tajua pysähtyä ja levätä - en vaikka tuntisin kipua. Kipu ei estä minua liikkumasta samalla tavalla kuin kuume, koska kuume vaikuttaa yleiseen jaksamiseen, kun taas kipu useimmiten on paikallinen.

Jollakin tasolla olen taikauskoinen ja uskon, että kaupassa kaatuminen oli karman tai kohtalon tapa ilmoittaa minulle, että nyt hyvä nainen on aika pysähtyä. Ensimmäisen kaatumisen jälkeen olen toki liikkunut normaalia kevyemmin, mutta liikkunut, vaikka parin päivän totaalilepo olisi voinut olla kohdillaan. Töissä olen parhaani mukaan käynyt, kumarrellut ja pitänyt tauoilla jääpussseja polvilla ja kotona kokeillut vähän väliä, pääsisinkö jo kyykkyyn sekä kävellyt niin Ronjan kanssa kuin yksinkin. En yksinkertaisesti ole halunnut myöntää itselleni, että lepo nyt todella kannattaisi, koska keho vaatii liikuntaa. Pää ja psyyke vaativat liikuntaa.

Pelonsekaisin tuntein odotan ortopedin vastaanottoa illalla. Mies lupasi onneksi lähteä mukaani, vaikka yksinkin osaisin mennä. Tämä päivä menee tasan tarkkaan paikoillaan ollessa, kahvia litkien ja konetta näpytellen. Kai tuo eilinen jonkinsortin wake up call oli, mutta nyt taitaa olla aika pysähtyä - ainakin kunnes toisin osoitetaan.