Pelonsekaisin tuntein huomista magneettitutkimusta odotellessa..

Nyt jos koskaan toivoisin onnen olevan myötä, tuurin olevan puolellani ja karman olevan suotuisa. Mikä mättää? Muistatteko kun kerroin reilu viikko sitten kaatuneeni lenkillä ja lyöneeni polvet jäähän? Pari päivää polvet aristivat, mutta sitten kipu helpotti ja uskoin kaiken olevan ok. Kävin lenkillä - ei tuntemuksia - mutta nyt. NYT ne vasta kipeät ovatkin ja huomattavasti pahemmat kuin alkuun, vaikken suurempaa rasitusta ole harrastanut tai uutta traumaa saanut. Meinaa sormi mennä suuhun kun 25-vuotiaalla perusterveellä naisella polvet turpoavat niin, ettei kävelemään meinaa päästä. Juoksijana tunnettua 25-vuotiasta nuorta naista pelottaa vielä enemmän; juokseeko näillä polvilla enää koskaan?

Kipu tosiaan on yltynyt molemmissa polvissa sen suuremmitta syittä itsekseen nyt 1,5 viikon aikana ja äitynyt niin pahasti, etten enää päivääkään ilman tulehduskipulääkkeitä, tukisidoksia ja kylmägeeliä tai -sprayta pärjää. Töissä köpöttelen kuin länkisäärimummo, enkä pääse kyykkyä lähellekään vaan kaikki tapahtuu seisten. Polvet eivät petä alta ja kestävät astumista, mutta jokainen askel on kivulias ja on vuoroin pistelevä, vuoroin puristava ja epänormaali. Turvotuksen takia farkutkaan eivät meinaa mahtua jalkaan enkä saa jalkoja taivutettua nimeksikään.

Päivystävä tuttu ja kokenut tk-lääkäri väänteli polvia viime viikolla ja toinen uudemman kerran tänään aamulla ja totesi, että aikamoinen turvotus polvissa on, mutta murtumaa ei epäillä, eikä röntgenkuvasta näin ollen ole hyötyä. Ultraäänikin kertoisi vain, että nestettä on polvissa, joten siihenkään en lähetettä saanut. Sen sijaan lääkärin mielestä magneettikuvaus voisi olla kohdillaan; ei sillä että se olisi välttämätön, mutta se kertoisi mikäli polvissa olisi jotain "oikeasti" vialla, eli jos jotain repeämiä tms on tapahtunut. Kunnallisella puolella ei niin arvokkaaseen tutkimukseen niin vain mennä vaikka kuinka haluttaisi, mutta onnekseni LähiTapiolasta vastattiin, että minulta n.s tapaturmavakuutus löytyy ja että se kattaa mahdolliset tutkimukset koskien kaatumistani, eli antoivat vihreätä valoa varata ajan yksityiselle tutkimukseen.

Soitin jo aiemmin tutuksi tulleeseen Dextraan ja onnistuin saamaan ajan jo huomiseksi. Eli huomenillalla saan selville, mitä vikaa polvissani on - jos siellä jotain on. En oikein tiedä mitä toivoa; toisaalta toivon, ettei mitään löydy vaan todetaan vaan että hemmetinmoinen tälli aiheutti nestekertymää ja että se lähtee itsekseen pois eikä vaadi jatkotoimenpiteitä, mutta toisaalta toivoisi että joku löytäisi jotain, josta edes voisi arvioida kuinka pitkään tervehtymiseen menee aikaa. Tiedottomana olo on potilaalle kaikkein pahinta ja tiedän itse, kuinka usein joudun potilaille selittämään, ettei tiettyjen oireiden kestoa voi tai uskalla arvioida, jottei kukaan sitten pety - aika vain näyttää ja keholle pitää olla armollinen ja antaa aikaa.

EDIT: käytyäni lenkillä Ronjan kanssa reilu tunnin verran, tuntuivat molemmat polvet itse asiassa paremmilta - turvonneilta toki - mutta vähemmän kivuliailta. Toinen lääkäri, joka siis on yleislääketieteeseen erikoistunut, oli sitä mieltä ettei minun vielä kannattaisi käydä MRI:ssä, koska se tuskin näyttäisi mitään. Hän arveli turvotuksen johtuvan siitä, että polvissa on pieni tulehduksellinen reaktio ja että turvotus nyt on osa paranemisprosessia, eli että kroppa tällä hetkellä parantaa itse itseään.

Koska polvet tuntuivat nyt paremmilta, päätin perua ajanvarauksen ja jäädä seuraamaan tilannetta. Tämä tosin tarkoittaa sitä, että tämä juoksua rakastava nainen ei nyt hetkeen juokse vaan tyytyy kävelemään. Kelatkaa; KÄVELEMÄÄN. En kyllä saa siitä mitään muuta tyydytystä kuin raitista ilmaa ja aurinkoa (jes!) mutta yritän nyt malttaa mieleni ja parantaa kintut kunnolla ennenkuin juoksen taas. Mieluummin nyt vaikka viikon (joka tosin on jo kulunut viime lenkistä ja kyllä, minulla on vieroitusoireita!) juoksematta ja "pelkästään" kävellen menoa, kuin monta kuukautta rasitusvamman kanssa kävellen. On muuten jännä, miten kroppa tottuu tietynlaiseen rasitukseen ja nyt kun se ei sitä saa, on olo jotenkin orpo. Olisitte nähneet eilen kun päätin koiralenkin jälkeen, että jään sisälle loppuillaksi lepuuttamaan tassuja. Pyörittelin Instagramia, nettiä, Facebookia ja lopuksi nappasin Liza Marklundin kirjankin käteen paremman puutteessa. Mietin siinä hääriessäni, että hitto kuinka paljon aikaa tuo urheilu minulta vie ja kuinka paljon aikaa olisi kaikkeen muuhun, jollen urheilisi. Kai tällä "pakkolomalla" on jokin syvempi tarkoituskin, koska olen nyt jo parissa päivässä huomannut kuinka elintärkeää (kunnon hiki)liikunta minulle on ja kuinka paljon se minulle antaa, mutta toisaalta kuinka paljon se minulta verottaa.