(itse)luottamuksesta, miten se menetetään ja saavutetaan jälleen, sekä parisen sanaa suhteista

Juteltiin eilen T:n kanssa perinteisen perjantaidinnerin (mulla falafeleitä, mozzarellaa ja salaattia, sekä ruiskorppuja ja T:llä pizzaa - as always!) yllä (itse)luottamuksesta ja siitä miten ne vaikuttavat parisuhteeseen. Molemmilla on taustansa ja parisuhdehistoriansa, jotka ovat muokanneet meistä sellaisia, joissa tässä suhteessa olemme - niin hyvässä kuin pahassa - ja olimme samaa mieltä siitä, että jollei luottamusta ole  tai synny, ei suhde pidemmällä tähtäimellä tee kummastakaan onnellista.

Lähdetään itseluottamuksesta, koska se vaikuttaa hyvinkin pitkälti luottamukseen toista kohtaan. Meinasin jo kirjoittaa, että ellet luota itseesi, niin kehen sitten, mutta totesin jo, että poikkeuksiahan on: esimerkiksi terapeutin vastaanotolla asiakas voi olla hyvinkin heikko ja hänen itseluottamuksensa ja usko itseensä ja luotto omiin tunteisiinsa voi olla heikko ja silloin asiakas tukeutuu terapeutin neuvoihin ja potkuihin pyllyyn "kyllä sinä osaat"-sanojen höystämänä. Terapeutti rohkaisee asiakasta luottamaan itseensä ja tuntemuksiinsa ja pikkuhiljaa näin myös (toivon mukaan) tapahtuu ja terapeutti toimii hieman samalla tavalla kuin vanhempi lapselle: kun luotto omiin taitoihin ei riitä, lapsi vilkaisee vanhempaansa, joka vastaa katseeseen rohkaisevin sanoin ja elein: "mene vaan". Lapsuudesta puheen ollen itseluottamuksen perusta rakentuu jo tuolloin ja uskon vahvasti, että jollei lasta rohkaista riittävästi hänen kyseenalaistaessaan omaa osaamistaan, ei hän kehitä itselleen yhtä vahvaa ja säänkestävää itseluottamusta kuin rohkaistu lapsi. Taaperoiässä aluilleen saatu itseluottamus varmasti rakentaa myös hyvää perustaa lapsen varttuessa teiniksi ja siitä eteenpäin aikuiseksi. Oli ihminen minkä ikäinen tahansa, tarvitsee hän heikkona hetkenään ja niitä "kysyviä olan yli heitettyjä katseita heittäessää vastauksia, englanniksi "response", ja vahvistusta osaamiselleen ja pystymiselleen; "anna mennä vaan".

kuva keväältä 2014: olin niin laiha :/

Itselläni on aina ollut hemmetin hyvä itsetunto ja -luottamus, vaikka minua ala-asteella hieman kiusattiinkin ylipainon vuoksi. Kotoa saatiin kannustusta ja kehuttiin syystä, muttei paapottu turhista vaan kehut ansaittiin. Ensimmäisen kerran muistan itsetuntoni järkkyneen pahemman kerran yläasteikäisenä, jolloin lihoin huomattavasti suht. lyhyen ajan sisään, enkä käyttäytynyt niin kuin halusin. Eli eräänlaisen manipulaation alla ja mitä heikommaksi itsetuntoni kävi, sitä enemmän uskoin muiden mielipiteisiin, solvauksiin ja sanomisiin. Olin täysin toisen ihmisen ohjattavissa ja tein, sanoin ja elin - jopa hengitin - juuri niin kuin hän minua käski. Miksi? Miellyttääkseni toista ja saadakseni sen myötä hyväksyntää. Jälkeenpäin ajateltuna häpeän tuota ajankautta elämästäni enemmän kuin mitään muuta, mutta tehtyä ei tekemättömäksi saa. Ihmissuhteen päätyttyä pelastukseni oli vanha kaveriporukka, joka antoi minulle anteeksi ja otti vastaan, sekä perhe, joka ei heittänytkään pihalle vaikka olisin sen ansainnutkin, vaan antoi anteeksi ja potki pyllylle sanoin "anna mennä vaan".

Toisen kerran muistan itseluottamukseni kärsineen pahemman kerran löydettyäni salitreenin ja sen myötä alettuani kyseenalaistaa ulkonäköäni: josko minä iiiiiihan vähän vielä vähennän ruokamääriä ja lisään painoja tankoon, kyllä minä sitten riitän ja kelpaan. Kelle? Jaa-a, itselleni? Elin tuolloin onnellisessa suhteessa, jossa mies rakasti ja hyväksyi minut omana itsenäni, mutta jostain takavasemmalta keksin itse tuon itseni upgradeamisen. Suhde päättyi kasvettuamme erillemme ja itsetuntoni oli, noh, ei se paras mahdollinen koska olin ensimmäistä kertaa 4 vuoteen omillani ja löydettyäni baarista kivasti pussailevan ja minua kehuvan miehen, olin täysin myyty. Loppu on historiaa ja puoli vuotta siitä eteenpäin muutin jo Poriin miehen perässä aikeinani rakentaa uusi elämä. Vaan ei mennyt kuin Strömsössä ja suhde kuihtui ja kariutui pikkuhiljaa. Mitä pienemmiksi palasiksi huomasin suhteen pirstaloituvan, sitä kovemmin yritin sitä pelastaa. Mitä huonommaksi suhde kävi, sitä huonommaksi tunsin itseni, koska en saanut tilannetta enää pelastettua, vaan huusimme putkihuutoa toistemme naamoja vasten, kirosimme toisemme maanrakoon ja itkin itseni uneen. Kotiporukat olivat huolissaan, koska laihduin laihtumistani vetämällä itseni täysin piippuun salilla pahaa oloa purkaen ja itsetunnolleni tekohengitystä antaen; antoihan kova treeni nätit lihakset ja hemmetin hyvännäköisen kropan lopputulokseksi.

Itseluottamukseni perustui hyvännäköiselle kropalle, jonka vedin äärimmilleen piippuun. Olihan se timmi vatsa nätti, mutta hinta jonka olen siitä maksanut on kallis: oma terveyteni

Olen aina ollut jokseenkin epävarma ulkonäöstäni ja varmasti se perustuu ala-asteaikaiseen solvaukseen, joka kohdistui nimenomaan ulkonäkööni - ei mielipiteisiini tai ajatuksiini. Olin porukan pyörein tyttö enkä hyvä oikein missään, vaan keskiverto kaikessa enkä näin ollen koskaan päässyt loistamaan oikein missään. Vertasin itseäni kavereihin, jotka oikeastaan aina olivat minua astetta parempia, mutten muista ainakaan tuolloin miettineeni sitä sen kummemmin: jos joku viitsi lukea kokeisiin 8 iltaa peräkkäin, sallin hänelle paremman arvosanan kuin itselleni, joka vaivautui selaamaan muistiinpanoja edeltävänä iltana. Jälkikäteen tätä ajatellessani mietin, voisivatko nuo hetket sittenkin vaikuttaa itsetuntoni vaihteluun? Hmm..

Porista Porvooseen muutettuani jatkoin tunteiden purkamista salilla. Nyt minulla ei niinkään huono olo ollut, vaan olin pikemminkin yksinäinen ja salille mennessäni tuo sisäinen tyhjyyteni kaikkosi. Jälleen sain salilla uurastaessani lopputulokseksi VIELÄ nätimmän kropan, paremman itseluottamuksen kiitos ulkopuolisten kehujen lihaksistani, mutta lopputulokseksi tulikin sitten kroonistuneet lihasjumit, huimaus ja pohjamutiin asti laskeutunut itsetunto: en riitä, en pysty, en ole.

Löysin T:n, jonka kanssa päätimme alkuun olevamme vain kavereita. Makoilin hänen sohvallaan kahvia juoden, entisistä parisuhteista jutellen ja taustoistamme kertoen. Itseluottamukseni ei ollut häävi, mutta "uskalsin" makoilla toisen sohvalla ja olla lähes oma itseni (mitä en nyt karkkia voinut syödä hänen nähtensä koska eli edelleen siinä uskossa että KAIKKI miehet ovat sitä mieltä, että naiset laihduttaa) ja huomasin ajan myötä, ettei tämä mies ulkonäköäni tai mielipiteitäni kertaakaan mollannut tai kyseenalaistanut - sain vain olla juuri se mikä olin. Pikkuhiljaa mielenkiinto kasvoi molemmin puolin ja noh.. lopputulos on se, että asumme nyt yhdessä Ronja riesanamme seuranamme. Lääkärin painostuksesta olen nostanut painoa nyt pari kiloa, enkä voi väittää että itseluottamukseni olisi se paras mahdollinen koska kroppa ei liikuntakiellon myötä tunnu omalta ja yhtä hyvältä kuin se timmimpänä tuntui. T:n ei tarvitse minua kehua, koska TIEDÄN että riitän hänelle juuri tälläisenä - joko 51 kg tai 55 kg painavana, lihaksikkaana tai pehmeämpänä. Juuri tämä tieto tuntuu pönkittävän itseluottamustani ja työskentelen tällä hetkellä eniten omien ajatuksieni kanssa ja koitan riittää itselleni.

Mutta tosiaan puhuttiin eilen siitä, miten heikko itseluottamus voi vaikuttaa parisuhteeseen. Meillä molemmilla on kokemusta siitä miten käy, kun suhteesta uupuu luottamus toiseen ja totesimme, ettei sellainen pidemmän päälle kestä. Jos toinen joutuu kokoajan olemaan varuillaan, todistelemaan toiselle, että tämä riittää ja että rakastaa eikä ole lähdössä suhteesta muita vilkuilemaan, samalla kun toinen on kuin kissa pistoksissa ja epävarma itsestään ja suhteen jatkuvuudesta tukehtuu parisuhde pikkuhiljaa toisen kuristaessa toista pikkuhiljaa. Toki toiselle täytyy välillä kertoa, että hitsi olet kiva ja voi miten sinusta tykkään juuri tuollaisena, muistuttaakseen toista siitä, miksi yhdessä ollaan - vaikka toinen sen tietäisi sanomattakin. Ihan vain muistutuksena. Olen itse sitä mieltä, että suhdetta täytyy hoitaa, mutta omalla kohdallani se onnistuu parhaiten hyvinkin pienin elein: vaivihkaa toista koskien esim. ohi kävellessä, tekstiviesti kesken työpäivän kuulumisia kysellen, kädestä pitäminen ennen nukahtamista.. Toki timanttisormuksista, hattarapilvistä ja ravintolaillallisista saa sitä ekstrakivaa suhteeseen, mutta niiden varaan ei suhde ja luottamus perustua.

Summa summarum, mitä voimmekaan todeta? Että hyvä parisuhde perustuu sille, että molemmilla on turvallinen olo, toista kehutaan välillä ja pidetään huolta itse itsestämme myös yksilöinä. Jos on epävarma olo, voi toiselta välillä varmistaa, että riittäähän tämä, jolloin toinen vastaa "toki, anna mennä vaan".