Elämä on (ihan kivaa) kun sen oikein oivaltaa. Asukuvaamisesta kun ei puhuttaisi vain

Ai että, tiedättekö kaverit että elämä on aika kivaa, kun sen oikein oivaltaa? Havahduin eilen (viimeksi) faktaan, että uskallan vihdoinkin syödä rennosti. Useimmiten.

Toki mietin päivittäin, syönkö esim. liikaa leipää ja hiilareita kulutukseeni nähden, mutta yritän samoin tein myös sivuuttaa ne. Leipää rakastan kuin hullu puuroa ja suomalaisiin ravintosuosituksiin nähden syön sitä ihan normaalimäärän (suositus kuitumääriin vedoten kai on 6-9 palaa/vrk) ja karppaushistoriani takia tuon 6-9 palaa on varmasti ihan okei, koska juuri kyseisen taustani takia en juurikaan pastaa, perunaa tai riisiä syö. Kestävyyslajia harrastavana tiedän, kuinka tärkeitä hiilarit energianlähteinä ovat ja toppuuttelen aina siihen nojaten soimaavia kommenttejani ja muistutan itseäni parhaista juoksulenkeistäni; niitä ennen olen useimmiten nimittäin syönyt runsaammin hiilareita! Oppia ikä kaikki. On hassua miten vaikeata voi olla "oppia" syömään hiilareita sillä perinteisellä tavalla (eli neljännes lautasesta perunaa, pastaa, riisiä) kun monta vuotta on täyttänyt lautasensa rehuilla ja protskuilla ja nappaa kylkeen näkkärin tai pari. Joku varmasti toteaa pian, että saahan niitä hiilareita esim. juureksista, mutta itselleni ne eivät tunnu riittävän löpöksi - etenkään jos juoksemaan aion lähteä! Kai sekin on yksilöllistä, minkälaisia hiilareita tarvitsee ja kuinka paljon.

Mitä liikuntaan tulee, olen huomannut harrastavani liikuntaa nykyään huomattavasti rennommin kuin aiemmin. Eilen havahduin työpaikan salilla peilin edessä kahvakuulan kanssa heiluessani siihen, että olen omasta mielestäni aika kivannäköinen - nyt hieman lihaksikkaampana. Pitkään olin liikuntakiellon takia todellinen rimpula (muistutukseksi voit katsoa viime kesän asukuviani - omalla vastuulla!) ja se söi minulla todella, koska viihdyn lihaksikkaammassa kehossa ja ulkomuodossa  huomattavasti paremmin. Kantapään kautta opin, että kohtuus kaikessa on paras kultaisin keskitie ja että liika treeni ja liiat lihakset olivat minulle haitaksi, mutta toisaalta täysin lihakseton kroppa ja olo ei myöskään ole hyvä. Liikuntakiellon aikana ja jälkeen olen paljon miettinyt, mikä on tervettä ja mikä ei, koska saa ja pitää liikkua ja kuinka paljon ja tarvitseeko ihmisen liikkua lainkaan; pärjäisiköhän sitä loppuelämän ihan hyötyliikunnan avulla vain? Terveyden ja pakkomielteisen käytöksen raja on loppupeleissä häilyvä ja pikkiriikkinen ja koska pitkään uskottelin itselleni, että pakonomainen tarpeeni harrastaa liikuntaa X määrä viikossa tai välttää viimeiseen asti kiellettyjä ruoka-aineita, olen nykypäivänä kovin epävarma koska valintani perustee pelkkään mielihaluun ja fiilikseen ja koska opittuun tapaan tai entisten sääntöjen noudattamiseen. Noh, askel järkevämpään ajatteluun on ainakin tehty :)

Ironista kyllä samalla kun tätä tekstiä kirjoitan, latasin koneelle miehen aamulla kiireessä ennen töihin lähtöä otetut asukuvat ja järkytyin pahasti: kuvat eivät ole LAINKAAN sellaisia kuin kuvittelin. Totesin siinä aamukiireessä kuvia räpsiessämme, etten osaa poseerata lainkaan ja tietyllä tasolla voin myöntää jopa nolostelevani poseerausta samalla kun kuitenkin pyydän miestä niitä kuvia räpsimään. Epäloogista? Jep. Järkevää? No ei. Poseeratessa ihminen harvemmin on parhaimmillaan, vaan ennemminkin jäykkä ja kankea, vääntyy kameraan kohti niin, että näyttää mahdollisimman leveältä, aurinko häikäisee niin, että silmät muistuttavat kahta pientä viivaa.. Pitäisiköhän lopettaa näiden asukuvien ottaminen kokonaan kun se niin hemmetin hankalaa tuntuu olevan?! Toisaalta en millään tahtoisi; tämänkin päivän asun halusin ikuistaa kuviin, koska tykkäsin siitä todella paljon ja viihdyin uudessa Henri Lloydin mekossani todella hyvin koko päivän: sopivan naisellinen, muttei liian ladylike rentoine raikkaine raitoineen. Ei huonompi löytö, vaikka itse sanonkin. Muiden kuvia katsellessani mietin aina kuinka he kuva toisensa jälkeen voivat onnistua kuvissaan niin hyvin? Moni bloggaaja kertoo, että kuvia kyllä räpsitään kilometrikaupalla jotta ne pari onnistunutta otosta sitten saadaan napattua ja ladattua muiden nähtäväksi - mutta kun minusta tuntuu, ettei minusta saa sitä YHTÄKÄÄN onnistunuta kuvaa otettua, vaikka kuvia kuinka räpsisimme.. Okei, toinen ongelma saattaa meidän kohdallamme olla myös kiire: kuvia räpsitään heti aamupalan vielä pingottaessa vatsassa, kiireen painaessa jo päälle (yleensä kuvat otetaan autolle kävellessä molempien ollessa LÄHES myöhässä..). Lisäksi T on minua pidempi, joten hänen seistessään suorassa, muutun minä kuvaruudulla vinosti ylhäältäpäin kuvattuna astetta lyhyemmäksi alienpäiseksi olioksi. Kuvia ei työpäivän jälkeen juuri räpsitä, koska kotiudumme eri aikaan ja tykkään itse, että kuvat otetaan aamulla kun sitä vielä on freesheimmillään (VS kiireisen työpäivän jälkeen naama kiiltävänä, vaatteet ryppyisenä, nälkäisenä, kärttyisenä..).

mikä meni vikaan? aurinko häikäisee, kädet ovat hassusti edessäni ja virne on miä hölmöin; en toisaalta voi hymyillä ja näyttää hampaita koska raudat suussani ovat aivan liian nolot - jopa 6kk jälkeen

vähän parempi jo kun käsi on lanteilla, mutta.. mites tuo lantion asento? enemmän sivuttain kenties?

sanon vaan: ne raudat. virnuillessani näin, näyttävät poskeni paljon pyöreämmiltä kuin oikeasti ovat. ja tukka. onneksi hain tänään uutta väriä, jotta saan sen värjättyä (mikä kulunut väri häh?)

Mitä ehdottaisitte? 

T kuvauskurssille? Aikaisempi herätys, jotta aikaa kuvaamiselle jää enemmän? "Päivän asujen" kuvaaminen esim. toisena päivänä, jolloin aikaa on enemmän tai illemmalla, vaikka vaatteet olisi jo välillä vaihdettu kotiasuun? Kuvattavan asenteen vaihto astetta sallivampaan? Kuvattavan lähetys poseerauskurssille, jotta oppisin välttämään näitä "seison lantio suorassa tai hieman vinossa kuvaajaan päin niin, että näytän mahdollisimman leveältä kuvissa"-poseerauksia?

Tälläistä tänään. Vinkkejä? Ajatuksia?