Kun hukutin itseni nettiin, melkein erosin Facebookista ja aloin asuntosäästäjäksi

Oho, onpa pitkä (no kaikki on suhteellista) blogitauko jälleen tullut vietettyä. Itse asiassa tauko ei koske pelkästään blogia, vaan myös Instagramia, Facebookia ja seuraamiani blogeja. Viime aikoina on ollut sellainen olo, ettei elämässäni ole muuta sisältöä kuin syöminen, nukkuminen, työnteko ja surffailu ja päätin aivan tietoisesti jättää koneella istumisen vähemmälle ja elää välillä tätä todellista elämää, enkä pelkästään seurata toisten elämiä ja hehkutuksia somen kautta.

Viikonloppuna käytiin vanhempieni mökillä ja rentouduttiin 110%:sti kelien suosiessa meitä: aamupäivinä satoi sekä lauantaina että sunnuntaina, mutta iltapäivästä aurinko paahtoi jo kuin keskikesällä ja nautittiin sen lämmöstä täysin siemauksin mökin terdellä ristisanoja täytellen, syöden (hahaa, kuten aina mökillä!) ja vain hetkestä nautiskellen. Teki muuten terää ja oltiin kaikki kolme - minä, mies ja koira - aivan silmät ristissä kun palattiin sunnuntai-iltana kotiin sivilisaation pariin.

Mökillä tuli lueskeltua lehtiä, joiden artikkeleista tein monta oivallusta. Muun muassa sen, että some aiheuttaa monelle todellista päänvaivaa ja suorituspaineta esim. lomien aikana: kun kokoajan selailee muiden ylimaallisia hehkutuksia toinen toistaan upeammista tekemisistä, reissuista tai ruoista, tuntee sitä itsekin tietynlaista suorituspainetta viettää yhtä yyber-upean-mahtavaa-ihihiiii-ihanaa lomaa - ja unohtaa kokonaan nauttia vapaistaan! Sen sijaan mietitään kuumeisesti mistä niitä tiikerirapuja löytäisikään, miten ne asettelisi parhaimmalla mahdolisella tavalla lautaselleen, miten rahoittaisi kesän must have-ostokset ja sen pakollisen kesäreissun, jonka aikana postataan ainakin miljoona selfietä toinen toistaan upeammista maisemista sinisen veden äärellä, vuorten korkeuksista aina meren syvyyksiin delfiinien ja merihevosten seasta. Kun koko loman ajan yrittää vain suorittaa yhtä hienoa lomaa, kuin mitä muut antavat ymmärtää viettävänsä, huomaa sitä viimeisinä lomapäivinään, ettei koskaan ehtinytkään rentoutua ja hengähtää lomansa aikana - mikä nyt on omasta mielestäni loman tärkein tehtävä: että palautuu, ehtii jopa hieman tylsistyä ja latautuu ja jopa hieman odottaa loppulomasta työhön paluuta.

Instagramia selasin eilen illalla iltavuoron jälkeen iltapalaa lusikoidessani, samoin paria blogia (esim. Noora & Nooraa, uusinta suosikkiani Homevialauraa ja Xenia's dayta, mutta Facebookia olen edelleen boikotoinut ja oloni on jotenkin helpottunut. Tai no ei helpottunut, mutta olo on jotenkin vapaampi kun en kokoajan "tiedä kaikkea" mitä nyt Facebookista saa tietoonsa ja huomaan, miten paljon muuhun jää aikaa kun ei notku koneella kaiket päivät. Nytkin mietin pitkään, viitsinkö avata blogia ja kirjoittaa tänne, koska lyhyenkin postauksen rustaaminen vie aikaa - aikaa, jonka voisin käyttää johonkin fiksumpaan kuten tiskaamiseen. No, toisaalta elämä ei voi olla pelkkiä fiksuja tekoja ja suorittamista ja tota puhuakseni tykkään kyllä tästä kirjoittamisesta :) Jotenkin on vain viime aikoina tullut sellainen olo, että blogi ottaa enemmän kuin antaa. Blogiani lukee n parisen sataa lukijaa (plus miinus sata), en hyödy tästä oikeastaan mitenkään esim. lahjuksin, enkä koe että blogini näitä välttämättä ansaitsikaan: blogit ovat nykyään niin hemmetin kova- ja korkeatasoisia, ettei tälläinen pikkublogi, jossa mietitään omaa elämää ja pieniä kuvioita, julkisteta päivän asu-kuvia, joissa pukeudutaan farkkuihin ja toppeihin kovin paljoa massasta erotu (edukseen) tai ansaitse Suomen kansalaisten suosiota. Toisaalta postaukset kuitenkin vievät aikaa ja energiaa ja kun en näistä sinänsä hyödy (muuten kuin koe mielihyvää kirjoittamisesta ja arjesta irtautumista), en (aina) näe mitä järkeä tässä(kään) on. Kommentit lämmittävät mieltä ja lisäävät intoa yrittää panostaa, mutta fakta on, että ideat ja innostus laskevat kuin lehmänhäntä jollei vastakaikua tia porkkanaa kuulu, enkä samalla innolla jaksa panostaa esim. kuviin. Totesin T:lle, että ajoittain blogin kirjoittaminen jopa hävettää minua ja suurin syy taitaa olla se, että jos joku kysyisi miksi tai mitä kirjoitan ja kertoisin, että tätä taitaa lähipiirini lukea ja postailen (ajoittain noloja ja kehnolaatuisia) kuvia asuista ja ruoista ja kerron arjestani, saattaisin ihmetellä itsekin, miksen vain kirjoita päiväkirjaa itsekseni. Kai tämä (itse)kriittisyys ja kyseenalaistaminen on yhteydessä jonkin sorttiseen (henkiseen) kasvuun: rahansa satsaa mieluummin mukaviin, nätteihin ja kestäviin kenkiin tai vaatteisiin (joiden tärkein ominaisuus ei todellakaan ole se suuri, kissankokoinen logo) tai laittaa säästötilille asunto- tai rakennuslainaa kartuttamaan, eikä investoi senttejään logoja pursuvaan laukkuun, jota ei sitten kuitenkaan arvosta ja käytä kuten pitäisi, jotta se "maksaisi itsensä takaisin". Siinä missä terveydenhoitajaksi valmistuttuani suunnittelin hankkivani monen muun bloggarin tapaan palkinnoksi itselleni Louis Vuittonin laukun, olen hyväksynyt, etten kuitenkaan osaisi arvostaa ja palvoa laukkua (!) kuten sitä 800 euron hintansa edestä "pitäisi" tehdä. Se on silmissäni kuitenkin vain laukku. Mieluummin käytän 800 euroni ruokaan, laadukkaaseen shampooseen, koiran eläinlääkärikäynteihin tai laitan säästöön ja suunnittelen siinä samalla tulevaa taloa. Elämä muuttuu, Siperia opettaa ja ihminen kehittyy.

Sellaista. Nyt olen n 45 minuutin verran istunut tässä koneella ja kirjoitellut. Nyt on aika lähteä ulos happihyppelylle ja sitten (jälleen) valmistautua iltavuoroa varten.

Mitä kuuluu?