Kun se odottamattomin yhtäkkiä tapahtuu ja naapurit kuiskii..

En kuuna päivänä vielä lauantaiaamuna olisi uskonut, mitä päivän aikana tulisi tapahtumaan. Että kokisin jotain ensimmäistä kertaa elämässäni. Että se, jota sekä toivoin, että pelkäsin samaan aikaan todella pitäisi paikkaansa. Että joutuisin heittäytymään toisten armoille ja luottaa heidän osaamiseensa. Olemaan pelkkä keho muiden kehojen ohessa. Olemaan potilas. Nukutettu sellainen.

Heräsin kolmelta lauantaiaamuyöstä kovaan alavatsakipuun, joka viilteli molempia nivusiani. Vaikka tunsinkin suoranaista kipua, toivoin, että kyseessä olisi jo kauan odottamani ovulaatio, enkä miettinyt asiaa sen kummemmin, vaan nappasin parasetamolia ja koitin torkahtaa vielä pariksi tunniksi. Kellon pirahtaessa puoli kuudelta tiesin, etten ollut kunnossa: aamupala ja -kahvi kuvottivat, suorassa seisominen oli oli todella tuskaista ja pystyin hädin tuskin päästämään Ronjan ulos pihalle. Lusikoin varovaisesti tuorepuuroa masuun, join neljänneksen normaalista aamukahvistani (varoituskellot hoi!) ja pukeuduin vaikeroiden. Autollekin kävelystä selvisin puuskuttamalla, mutten piruviekään halunnut soittaa töihin vuorovastaavalle ja kertoa jääväni kotiin lepäämään - pah, mitä nyt pienestä vatsakivusta! Töissä kerroin kuitenkin muille voivani pahoin, otin toisen kipulääkkeen ja päätin seurata, mihinpäin vatsan tilanne kehittyisi. Koitin syödä voileipää, josko kipuni yksinkertaisesti johtuisi nälästä, jonka ei pitäisi vaivata; olinhan edeltävänä iltana popsinut ruokaisan salaatin iltapalaksi, enkä sen kummempaa urheillut vaan päinvastoin paistattelin päivää terassilla kuin makkara grillissä. Neljän tunnin jälkeen oli kuitenkin pakko luovuttaa ja kertoa työkavereille, etten pystyisi jatkamaan työntekoa, koska jo pelkkä olemassaolo sattui. Työkaverit olivat huolestuneen näköisiä ja kehottivat puhumaan päivystävälle kirurgille, joka ystävällisesti paineli vatsaani, haastatteli ja määräsi labranäytteitä ennen kotiin lähtöä. Ihan noin vaan niinkuin varmuudeksi.

Kotiin päästyäni sukelsin vällyjen väliin ja nukahdin pariksi tunniksi, jonka myöskin pitäisi saada hälytyskellojen kilisemään: minähän en koskaan, KOSKAAN, nuku päikkäreitä. Herättyäni söin lounasta (helposti sulavaa, eli keitettyä perunaa, parsakaalia ja lohta) ja soitin sairaalalle kysyäkseni verinäytteiden tuloksia: valkosolut lievästi koholla. Jaahas, eli jossainpäin kroppaa vilisee nyt tulehdus. Kirurgi pyysi tulemaan illalla uudestaan kontrollilabroihin, jotta saataisiin tietää mihin suuntaan arvot olisivat kehittymässä.

Ennen sairaalaan lähtöä koitin kävelyttää Ronjaa varovaisesti hetken aikaa, koska koira oli minun vastuullani koko vuorokauden miehen ollessa töissä. Jo kävely tuotti tuskaa, mutta koira tuntui aistivan tuskani ja suostui leikkimään itsekseen nurmikoille päästyämme eikä kiskonut hihnasta kuin hieman harakoita nähdessään. Sairaalalla totesin jo, että kipu oli paikallistunut oikeaan kylkeeni ja että kumartuminen(kin) tuotti kipua. Jotain oli vialla. Takaraivossa jyskytti jo ajatus mahdollisesta umpisuolen tulehduksesta, koska kaikki oireeni viittasivat siihen: keskeltä vatsaa alkava kipu, joka alkoi äkillisesti ja haki paikkaansa paikallistuen lopuksi oikealle puolelle, tärinäherkkyys ja oksettava olo. Labrakokeiden ja uuden lääkäritutkimuksen, sekä gynetutkimuksen jälkeen asia varmistui: umpisuolen tulehdus vaivasi kehoani. Onnekseni ilta oli rauhallinen ja leikkaus tehtäisiin vielä samana iltana. Itse asiassa jo tunti siitä kun sain tietää leikkauksesta, soitettiin minut jo saliin, eli kauaa en ehtinyt jännittämään.

Leikkaussalissa oli viileä ilma, henkilökunta, joiden ripeät ja varmat otteet toivat turvallisen olon ja steriili ympäristö (kuka olisikaan odottanut, että leikkaussalissa olisi kukkaviritelmiä?) - juuri niinkuin muistelin opiskeluajoiltani. Nyt tilanne oli toki täysin toisenlainen kuin aiemmin, koska olin ensimmäistä kertaa leikkauspotilaaana. Jännittikö? No kyllä piru vie jännitti! Minut nukutettiin onneksi jo pari minuuttia saliin pääsyn jälkeen ja seuraavat muistikuvat ovat heräämöstä, jossa totesin olevani ainoa potilas. Se taisikin olla ensimmäinen asia, jonka sanoin kun heräsin ja näin hoitajien istuvan "lennonjohdossa" valvomopöydän takana. Koska vointini oli hyvä - mitä nyt hieman tokkurainen - pääsin osastolle lähes heti herättyäni, lähes 4 tuntia sen jälkeen kun päätös leikkauksesta oli tehty. Samoin tein kun minut noutanut sairaanhoitajaopiskelija parkkeerasi sänkyni yhdenhengen huoneeseeni, kysyi hän, josko minua ensihoitajan vaatteissa kyselevä mies päivystyksestä saisi tulla moikkaamaan. Hah, taisin hymähtää (jo) tuossa kohtaa: T:hän se siellä päivystyksessä minua odotti! "Joo, saa se tulla" ja jo hetkeä myöhemmin punaisiin pukeutunut, huolestunut naama ilmestyi eteeni ja käsi tarttui käteeni. Vaikka aika tokkurainen olinkin vielä tuossa vaiheessa, tunsin, kuinka rakastettu juuri sillä hetkellä olin. Se hetki kun T ilmestyi ovelle, käveli sisään ja tarttui vasemmasta kädestäni, kyseli kuulumisia, sitoi oikeassa kädessä olevan kanyylini suojaksi harson (toki pyynnöstäni ;)), pussasi, päästi kädestä mutta kosketti sitä vielä kerran ja lähti vasta sitten - se oli ainutlaatuista. Se huoli, jonka toisen kasvoista paistoi, oli niin aitoa että sillä hetkellä olisi voinut jopa kosia naisena miestään (onneksi olin niin pökkyräinen, että taisin lähinnä hymyillä ja sammaltaa kuin Saku Sammakko ikään) - vaikka se nyt täysin päin omia periaatteitani olisikin! Niin rakastetuksi itseni juuri tuolla hetkellä tunsin. Hetken päästä jo nukahdinkin.

Aamulla kirurgi kävi kertomassa toimenpiteestä ja lupasi, että saisin kotiutua heti kun koin, että pärjäisin kipujen kanssa. Vaikka vatsaani koristaa vain kolme pientä teipein suojattua reikää, on vatsani kipeämpi kuin olisin voinut kuvitellakaan. Suurin syypää kipuun ei niinkään ole se, että sisuskalujani olisi rassattu, vaan se, että koko vatsaonteloni täytettiin toimenpiteen aikana hiilidioksidilla, jotta kirurgeilla säilyisi näkyvyys työskennellä tähystysreikien kautta. Niin koomiselta kuin se tuntuukin, niin tätä ilmaapa ei voi vain päästellä pihalle, vaan se lähtee pikkuhiljaa kun liikkuu ja ajan myötä. Liikkuminen on toisaiseksi aika tuskaista turvonneisuuden ja vatsakipujen vuoksi enkä kävele sataa metriä pidempää matkaa. Mitään raskasta en saa nostaa, kumartumaan en pysty enkä tee yhtäkään äkkinäistä liikettä. Peilistä minua katsoo turvonnut vatsa, kolme haavalappua vatsalla sekä ajoittain mutrulle kääntyvät kasvot (kun vatsaa oikein vääntää).

Eli nyt vietän ainakin puolitoista viikkoa pelkkää hiljaiseloa ja opettelen taas kävelemään ja kulkemaan suorassa. Jälleen tämä pieni ihminen osaa arvostaa terveyttä, sitä kun voi vain olla, lähteä juoksemaan tai kauppaan jos mieli tekee, pyöriä sängyssä ympäriämpäri jos mieli tekee, tai kumartua eteenpäin jos mieli tekee. Olen myös jälleen yhtä kokemusta rikkaampi: olen ollut leikkauksessa potilaana ja tiedän miltä (ainakin minusta) tuntuu, kun vatsa on yhtä umpisuolta kevyempi. T:n iloksi voin nyt suunnitella ties mitä listoja täällä kotona ollessani - aina unelmieni häistä taloon. Haha, keskuudessamme on jo muodostunut vitsi, että onneksi mies aloitti vuorotyöt ja saa sen myötä parempaa palkkaa kun minulla on niin suuria suunnitelmia tulevaisuutta varten ;)

Hieman erilainen viikonloppu on siis takana :) Mitäs sinulle kuuluu?

Ihan hetkeen en tälläiseen asentoon taida pystyä, mutta joskus vielä..