torsdag 27 augusti 2015

Saako vakiutuneessa(kin) suhteessa sanoa "anna mun olla"? Kun loma ei mennyt kuten Tjäreborgin mainoksissa

Kesälomat on monen osalta jo vietetty, mutta koska itse vietän lomaa vasta nyt, ajattelin puida aihetta joka kohdallani on - ainakin loman osalta - ajankohtainen: parisuhde ja oman tilan tarve

Kesäloma on se, jota takuuvarmasti kaikki odottavat eniten kun selaavat kalenteria ja kesäkuukausia. Tehdään suunnitelmia aina Ikea-reissuista Lintseihin uimarannalle menoon, mökkeilystä, auringonlaskuissa istumista käsikädessä ja haaveillaan rakastuneista katseista, hymyistä ja kutkutuksesta vatsanpohjassa. En usko valehtelevani kovin paljoa jos väitän, että suuri osa parisuhteessa elävistä ihmisistä suunnittelee joko alitajunnassaan tai tietoisesti rakastuvansa partneriinsa uudelleen kesäloman aikana; silloinhan on aikaa viettää aikaa yhdessä ja touhuta yhdessä - ei niinkuin arkena kun huikataan huomenet ja hyvät yöt, vaihdetaan siinä samalla pikaiset pusut ennen töihin, harrastuksiin, kauppaan tai lenkille lähtöä. Vuorotyötä tekevät pariskunnat fiilistelevät jo pari kuukautta etukäteen jos työvuoroja kalenteriin kirjoitettaesa huomataan, että YKSI vapaa yhteinen viikonloppu siintää tulevaisuudessa (eli kuuden viikon listan aikana 1). Onhan täysin loogista, ettei yhteiskunnassa jossa hereillä oloajasta vähintään kolmannes vietetään erillään ja töissä, ehditä viettää niin paljoa aikaa yhdessä, saatika sitten viljellä romantiikkaa arjen kiireiden keskellä itseään tai mahdollisia lapsia harrastuksiin kuskatessaan, siivotessaan - arjesta selviytyessään. Kun se kauan odotettu l-o-m-a, jolloin vihdoinkin olisi aikaa OLLA rakastunut ja tehdä niitä onnellisten ihmisten, rakastuneiden ihmisten juttuja yhdessä, huomaakin, etteivät haaveet ja todellisuus kohtaa: toisen naamahan ärsyttää!

Mitä epäloogista on siinä, että ihminen joka on arkena tottunut olemaan suurimmalta osin yksinään, ahdistuu kun toinen yhtäkkiä onkin siinä vieressä 247? Yhtäkkiä toinen on kokoajan tarjoamassa apuaan (olisikin.. hitto tässähän saa tehdä kaikki kotityö yksinään!), on tiellä tai hölisee omiaan eikä ole puoliakaan niin hauska kuin mitä kuvittelee. Tässä kohtaa täytyy huomioida, että kaikki parisuhteet toimivat eri tavalla enkä lainkaan väheksy heitä, jotka ovat (minun mittapuussani) romanttisia arkenakin, vaihtavat niitä vaaleanpunaisia katseita, pusuttelevat ja viettävät vapaa-aikansa tiiviisti yhdessä. Päinvastoin mielestäni ainoa oikea ratkaisu pareille on se, joka heistä tuntuu oikeimmalta. Vaikeintahan näissä kuvioissa on kahden toisistaan täysin erillisten ihmisten tarpeiden sovittamienn yhteen, jottei kumpikaan tunnu joutuvansa luopumaan joko siitä omasta tai yhteisestä ajasta. Vaikeinta on se oman parisuhteen kultaisen keskitien löytäminen, jossa molemmat hieman kompromissaavat ja ovat tyytyväisiä. Toki kaikkein ihanteellisin tilanne olisi parisuhde, jossa molempien osapuolten yhdessä- ja yksinään olo-tarpeet kohtaisivat niin, ettei kumpikaan tunne joutuvansa luopumaan mistään. Lohdutuksen sanana (lähinnä kai itselleni) totean, että hyvin harva ihminen kuitenkaan löytää itselleen TÄYSIN "valmiiksi" yhteensopivaa partneria. Sen sijaan uskon, että toimivan parisuhteen voi myös muodostaa kaksi ihmistä, joiden mielipiteet tai tarpeet eriävät toisistaan, mikäli yhteinen keskitie kompromissien kautta löytyy. Omien kokemusteni perusteella kaksi täysin samanlaista tai täysin eriävää ihmistä harvoin saavat toimivaa parisuhdetta ylle, kun taas kaksi "sinnepäin" olevaa ihmistä voivat myönnytyksiä tehtyään muodostaa toimivan kokonaisuuden. 

Liika on liikaa, liian vähä taas ei riitä.

Itselläni on nyt tasan viikko lomaa takanapäin ja voin jo paljastaa, että tämä samanaikainen kotona olo alkaa tietyissä määrin ahdistaa: tarvitsen omaa aikaa ja tilaa - sitä, jota arkena taas harmittelen joskus saavani liikaakin. Teemme T:n kanssa molemmat vuorotyötä ja vähintään kerran viikossa vietän myös koiran kanssa yhden vuorokauden kaksisteen T:n ollessa 24h työvuorossa. Alkuun rytmiin tottuminen tuntui hankalalta ja yksin nukkuminen jopa hieman pelottavalta. Nyt kun tähän on tottunut, olen oppinut jopa arvostamaan niitä "yksinäisiä" vuorokausiani: silloin saan katsoa telkkarista juuri mitä lystää, hengailla ja tehdä mitä mieleeni juolahtaa. Toki ikävä ja yksinäisyys toisinaan vaivaa, mutta samalla nautin yksinolostani (koiran kanssa) tuntematta morkkista. Minä kun satun olemaan partnerina sellainen yksilö, joka todella tarvitsee päivittäin omaa rauhaa ja tilaa, jotten ahdistu. Tähän lopputulokseen pääsy ja sen hyväksyminen on vienyt minulta todella paljon aikaa ja täytyy myöntää, että luonteenpiirteeni jopa hävettää minua. Siinä missä olen aina aiemmin luullut olevani ällöromanttinen lälly ja se huomiota kaipaava ja hakeva osapuoli, olen nykyisessä parisuhteessani oppinut sen, etten sitä olekaan. Sen sijaan olen partneri, joka haluaa olla joka ikinen päivä yksikseni (koiran kelpuutan seuraksi - hän kun ei puhu, kuuntelee ja haukahtaa vain), joka tykkää jutella ja väitellä, mutta joka enimmäkseen haluaa istua omassa nojatuolissa - en kyhnätä toisen kainalossa hikisenä sohvalla (paitsi joinakin iltoina punkkulasi kädessä!), välillä kauppareissulla napata toisen käden hetkeksi omaani, mutten kulkea kilometrikaupalla käskynkkää (voi hartiajumit vie!), joka haluaa lukea kirjaa häiriöttä hetki ennen nukkumaanmenoa ja käydä treeneissä tai shoppailemassa yksikseni. Toivon välillä kovastikin olevani se partneri ja avovaimo, joka hyppää toisen syliin hänen tullessaan kotiin, istuu iltaisin toisen kainalossa tai sylissä sohvalla leffaa katsellen ja nainen, joka kehuu toista monia kertoja päivässä ja kertoo ääneen miten toista rakastaa, halailee ja pussailee ja joka katsoo rakastavin katsein partneriaan vuosi toisensa perään. Näitä pariskuntia kun näkee, tuntee sydämessään pistoksen: olisinpa itse samanlainen. Vaan kun en ole. Se täytyy vain hyväksyä.



Tätä kirjoitusta kirjoittaessani huomaan, miten peliveto olikaan antaa T:n nukkua pitkään ja antaa omien ajatusten virrata näppäimistölle. Puhuimme samaisesta aiheesta viimeksi eilen kun myönsin jälleen, että minua ottaa aivoon kun en ole sellainen tyttöystävä ja avovaimo joka haluaisin olla: yltäpäältä rakastava ja ällöromanttinen. Päinvastoin olen tälläinen juntti, joka vetäytyy päivittäin nurkkaan, sanoo toiselle suoraan että lähden nyt lenkille tai treeneihin ja haluan mennä yksin. Saatan tuhahtaa jos toinen tulee liki ja pussailee kaulalle hellästi jos samalla teen vaikka koneella jotain "todella tärkeätä". Tälläinen minä vain olen. T nauraa joka ikinen kerta kun manailen omaa käytöstäni ja toteaa, että tietää jo minkälainen olen ja että olen ollut samanlainen suhteemme alusta lähtien. Kyllä hän tietää, minkälaisen naisen pyysi luokseen asumaan. Koska uskon itse positiivisen ajattelun voimaan, päätin heti aamulla herättyäni, että yritän nähdä enemmän loma-arkemme hyviä puolia - mutta myös hyväksyä sen, että tarvitsen ja otan tarvitsemaani omaa aikaa ja tilaa. Näin kun teen, "jaksan" olla se rakastava ja sohvalle kylki kylkeen hakeutuva avovaimo nini arkena kuin lomallakin. Toisiin pariskuntiin ei pidä itseään verrata, koska tärkeintä on se oman parisuhteen kultaisen keskitien löytäminen - meni se sitten välillä omia polkuja pitkin mutkitellen ja yhteen palaten tai yhdessä tiiviisti kulkien. Pääasia, että polut vievät samaan suuntaan - oli välissä sitten joustava ja tilaa antava bungy-naru tai ei.

1 kommentar:

  1. Hehe! Meillä alkaa aina jossain vaiheessa huomata, että nyt ois aika palata töihin. 10 viikkoa yhteistä lomaa on ihanaa, mutta kyllä arkikin sen jälkeen tuntuu hyvältä.

    SvaraRadera

Kiitos kommentistasi <3
Tack för din kommentar <3