Rautaa beibi, rautaa!

Heippodei!

Ajattelin tulla päivittämään pikaiset kuulumiset. Arki rullaa eteenpäin ja pakkasten väistyttyä olen manannut x määrän kertaa vähäistä hiekoitusta, jota täälläpäin tunnutaan harrastavan enemmän tai vähemmän, koska mihin ikinä askeleeni suuntaan, tuntuu sieltä aina löytyvän peilijää! Noh, pelle positiivisena ja supi-suomalaisena lohduttaudun ajatuksella, että mitä todennäköisimmin aika moni muu ajattelee tismalleen samalla lailla itsestään. Eikös se ruoho aina ole vähän vihreämpää siellä aidan toisella puolen?

Sain "neroleimauksen" lähteä eilen lyhennetyn työpäivän jälkeen lähes valoisaan aikaan (eli heti klo 16 jälkeen) hölkälle ja elin uskossa (lue: toivossa), että hiekoitus (ja tähdet) olisi osunut kohdalleni kuin lottovoitto. Mikä todennäköisyys, että voittaa Lotossa olikaan? Jep, ja aivan yhtä suuri oli todennäköisyys, että juuri valitsemallani reitillä oli hiekoitettu ekstra-hyvin. Liukastelin siis eilen ja kävelin osan n 6,3 km matkasta ja olin aivan lopen väsynyt silkasta jännityksestä kotiin päästyäni. Heti lenkin päätteeksi tein pikaiset avaukset ja myöhemmin illalla venyyttelin vielä uudestaan. Silti jalkani (ja peffani eritoten!) olivat kuin tukit tänään herätessäni ja mitä pidemmälle (työ)päivä eteni, sitä jumiutuneemmaksi ne muuttuivat - alaselästä nyt puhumattakaan! Tänään oli sade onnekseni jo sulattanut ison osan jäästä, joka eilen vielä peitti kävelytiet, ja hihkuin innosta Ronjalle kun kävimme töiden jälkeen lenkillä ja fiilistelin sitä tunnetta kun uskalsi pidentää askelta, nostaa katseensa ja rentouttaa koko kropan paljaan asvaltin näkyessä monen metrin mittaisena edessäpäin. Ah, sitä vapauden tunnetta kun ei tarvinnut jännittää itseänsä kuin vieteriä valmiina tekemään vastaliikkeen jos kroppa uhkaisi kallistua ja kaatua jompaankumpaan suuntaan.

Olen viime aikoina kärsinyt ihan mielettömästä väsymyksestä vaikka olen nukkunut (edes ajoittain!) hyvin. Ajatus ja muisti pätkii, kokoajan on sellainen olo kuin rekan alle olisi jäänyt, lihakset eivät tunnu palautuvan ja katse harhailee. Kyykystä ylös noustessa päässä humisee kuin harjussa, eikä liikuntakaan tunnu hyvältä kun huippaa. Mieltä on hankalaa pitää virkeänä kun kroppa huutaa väsymystä, eikä kukaan - en itsekään - nauti seurastani. Nyt syy oireille taisi löytyä: todella matala hemoglobiini (<100, kun suositus naisilla on 120-140 muistaakseni). Syy matalaan hemoglobiiniin ja sen aiheuttamaan anemiaan on sen sijaan mysteeri. Mitään sairautta, joka sen aiheuttaisi, minusta ei ole löytynyt (toistaiseksi) ja mietin pääni puhki miten voisin vielä parantaa ruokavaliota, josko se olisi syypää anemiaani. Tiedostan syöväni kasvispainotteisesti, mutta olen tieten tahtoen vähentänyt maitotuotteiden ja kahvin käyttöä, koska nämä molemmat estävät raudan imeytymistä (ja näin ollen Hb:n nousua). Ja jos edellämainittuja nautin, niin teen sen suunnitellusti eli niin, etten käytä kumpaakaan jokaisella aterialla ja jos leivän päältä löytyy maksamakkaraa tai lautaselta punaista lihaa (jota olen myös koittanut lisätä, vaikka siitä nyt varoitellaankin syöpätilastoja ajatellen..) niin koitan erityisesti välttää noita maitoja ja kahveja ja lisätä c-vitamiinipitoista tavaraa lautaselle, jotta edesauttaisin raudan imeytymistä.
Anemia on aika yleistä kestävyysurheilijoiden keskuudessa, mutta koska en mikään ultrajuoksija ole, en jaksa uskoa, että satunnaiset lenkkini olisivat syypäitä anemiaan.

Tänään hain siis apteekista rautalisää ja alan popsimaan sitä nyt, vaikka tiedän, että saan vielä kärvistellä vatsakipujen kanssa. Nestemäisiä rautalisiä sanotaan vatsaystävällisemmiksi, mutta itse saan niin järkyttävät närästykset niistä että hyhhyh.. No thanks. Lisäksi hankin tätä Leaderin Green Mixiä ja ostin kaupasta pinaattia, jotta saisin rautaa kroppaani.

Näillä siis mennään nyt. Tiedän, ettei mieli valkene parissa päivässä vaikka aloitinkin rautakuurin mutta elän toivossa, että epäspesifit oireeni - etenkin väsymys ja ajatusten katko - loppuvat pian ja ovat anemian aiheuttamia. Onneksi olen jo omaksunut aika kivasti tavan keksiä itselleni päivän mittaan asioita, joista voin iloita, vaikkei elämä muillakaan saroilla oikein timantteja tiputtele.

Tämän päivän ilonaiheet ovat:
- paikoitellen paljas asvaltti - wohoo! Ei liukkautta!
- Ronja höpönassu, joka ohitti maahan makuulle menevän koiran (selvästi kutsui leikkiin) ihan muina miehinä katsekontaktia minuun (ja namiin) pitäessään :)
- savupororouhesalaatti töissä lounaaksi ja tuore sämpylä - yum!
- Arabian kattaussarja, jota olen ihaillut jo ties miten pitkään (ja tänä iltana netissä taas kuolannut..) ja jota haluaisin keräillä (lautasten ja kippojen, en kuppien!) merkeissä. Mies ei sarjalle oikein syty, mutta häneltä ei nyt kysytä ;) Arvaatko mikä retro-henkinen sarja on kyseessä? Tässä vinkki ;)

Sellaista siis täällä. Postaus Ronjasta on tuloillaan, koska sitä on jo pariin otteeseen pyydetty :) Teen jahka ehdin :) Mitä sinne kuuluu ja löytyykö sieltä puolen ruutua vinkkejä millä hemppansa saisi nousemaan?

Ainini käytiinhän me viime lauantaina deiteillä HankoSushissa! Lääh..

Onneksi tuli kokeiltua: Yoogaia

Mietin tässä, montako kantapään kautta koitettua juttua pitää yhden pienen naisen kokea, ennen kuin oppii? Nyt ei puhuta ihmissuhdekiemuroista eikä syömisongelmista - nyt puhutaan joogasta ja kehonhuollosta!

Kuten kerroin, onnistuin perjantaisen 6km juoksulenkin (ja huono-ergonomisen työpäivän) päätteeksi vetämään kroppani niin jumiin, ettei raja tuntunut enää tulevan vastaan. Lauantaina heräsin aikaisin miehen suunnatessa töihin ja läksin itse koiran kanssa aamulenkille metsään. Aamutouhujen jälkeen oli oloni jokseenkin levoton ja toimeton, kun mieleeni juolahti Buzzador-kampanja, josta sain sähköpostia muutama päivä sitten.

 

Mikä on Yoogaia?

 

 

 

 

Omin sanoin, Yoogaia on suomalainen keksintö, joka mahdollistaa kotoa käsin joogauksen joko live-tunneille osallistumalla tai sitten tallenteina omaan aikatauluun sopien katsoen.

Jaa ystävillesi seuraavaa kokeilukoodia niin kasvotusten kuin eri sosiaalisen median kanavilla: BUZZ2016. He saavat kokeilla Yoogaiaa ilmaiseksi 14 päivän ajan. Ystäväkoodi pitää aktivoida ennen 1.2.2016.

Itse kokeilin lauantaiaamuna urheilijoille suunniteltua/räätälöityä 60 minuutin ohjelmaa, jossa ohjaaja englanniksi selosti ja teki liikkeitä, joita sitten parhaani mukaan yritin pyristellä perässä ja matkia. Myönnettävä on, etten kehtaisi joogailla koneen ääressä muiden nähden (joten onneksi mies oli töissä ja Ronja nukkui) koska en mikään vetreä balleriina ole, mutta voi juku mikä fiilis oli jälkeenpäin! Eritoten sunnuntaina olo sen kuin parani ja uskon vakaasti, että lauantainen venyyttely oli osasyy siihen, että juoksin sunnuntaina pitkästä aikaa pitkiksen - ja aika hyvällä fiilikselläkin! Ekaa kertaa miljoonaan aikaan yläkroppa ei tuntunut niin jäykältä kuin yleensä!

Harkitsen nyt vakavasti pitäisikö käyttää tilaisuutta hyväkseen ja hankkia Yoogaian käyttöoikeus vuodeksi kun se on vielä tammikuun loppuun tarjouksessa 99€. Kelatkaa - voi koko vuoden ajan joogailla vaihtelevasti (tunteja löytyy x miljoona erilaista) missä ja milloin vain. Ei paha. Parastahan on se, että kotoa ei tarvitse lähteä minnekään eli jos aika on kortilla, ei ainakaan sitä kulu hukkaan kun treenata voi olkkarin matolla, hotellihuoneessa tai miksei kylppärissäkin muiden katseilta piilossa. Nyt kun kadutkin ovat täyttyneet lumesta ja parkkipaikkoja on heikonlaisesti, ei Yoogaian myötä tarvitse huolehtia salien parkkitilanteista eikä lumimyräkässä ajamisesta. Tarvitseeko minun enää keksiä lisää syitä, miksi Yoogaia on neron leimaus? Ainoa kynnys ja "huono" puoli Yoogaissa taitaa olla se, että kone täytyy avata ja joogamaan täytyy ryhtyä - eivät ne ohjaajat sieltä suljetulta koneelta perääsi huutele! 

Mitä vielä odotat? Syötä ylläoleva koodi BUZZ2016 Yoogaian sivulle ja kokeile ilmaiseksi! Jollei Yoogaia ole juttusi, et häviä mitään.

kuvat lainattu Yoogaian sivuilta

#yoogaiabuzzaus #buzzador

Onni, missä lienet? Toisenlaista anatomian opiskelua tiedossa

Tänä päivänä en usko, että kukaan katsoo enää kieroon tai kohottaa kulmiaan jos kerron, että luen para-aikaa kirjallisuutta, joka käsittelee itsensä kehittämistä, onnellisuutta ja itsensä tutkiskelua. Vielä pari-5 vuotta sitten tilanne olisi aivan toinen ja joku tarpeeksi rehellinen ihminen varmasti kysyisi, mikä hihhuli minusta on kuoriutumassa :D No, onnekseni nykypäivänä kyseisen kirjallisuus on jo arkipäivää ja sellainen on helposti saatavilla. Suurin kynnys taitaakin olla se, että kirjaan uskaltaa avoimin mielin tarttua ja ryhtyä lukemaan. Itse suhtaudun aika kriittisesti itsetutkiskeluun yms. filosofointiin, mutta yllätin itseni hankkimalla loppusyksystä Stressin luomuhoito-kirjan ja nyt pari viikkoa takaperin paljon julkisuutta keränneen Hyvän elämän anatomian. Pari iltaa kirjaa lukeneena olin myyty ja tajusin oivaltaneeni kirjan avulla paljonkin asioita onnesta, sen saavuttamisesta ja näkemisestä.

Minua lähes hävettää myöntää, että olen luonteeltani peruspessimisti - ainakin ajoittain. Etenkin terveyden petettyä minut olen suhtautunut moneen asiaan - etenkin itseeni ja arkisiin asioihin, joita en voi tavanomaisesti enää suorittaa - negatiivisesti. Olen aina ollut kriittinen suorittaja ja vaatinut itseltäni, sekä läheisiltäni paljon ja se on näkynyt niin ihmissuhteissa kuin myös omassa tekemisessäni: en aina ole nauttinut siitä mitä olen tehnyt, vaan tehnyt vain tekemisen ja suorittamisen - jonkin paremman saavuttamisen - vuoksi. Tekee pahaa ja jopa hävettää myöntää että näin on, mutta kun on. Onneksi ihminen voi muuttua ja kehittyä ja tähän olen yrittänyt pikkuhiljaa pyrkiä babystepsejä ottaen. Siinä missä aiemmin jätin kehut kehumatta, yritän tänään kehua jotain ihmistä joka päivä - mikäli siihen löytyy syy. Ja ainahan sellainen löytyy, kun vain tarkkaan katsoo! Asia, jonka näistä oppaista olen oivaltanut on kiitollisuus, jonka saavuttaakseen ei aina tarvitse tehdä nähdä tai saavuttaa kovin kummallisia asioita: mistä pienemmistä asioista ymmärtää olla kiitollinen, sitä enemmän ympäriltään löytää asioita, joista voi olla kiitollinen. Edesmennyt Famoni oli jo tämän oivaltanut, koska muistan miten eteisen seinään oli kiinnitettu lehtileike, jossa luki "Kan man vara glad åt lite, har man mycket att vara glad åt". 

Onnellisuutta ja täydellistä kiitollisuutta koko maailmaa ja kaikkea kohtaan tuskin koskaan tulen saavuttamaan - enkä tiedä tahtoisinkokaan. Elämässä tulee väistämättä pettymyksiä ja ikäviä asioita eteen, eikä mielestäni niistä pidä väkipakolla tehdä iloisia tai nauttia niistä. Sen Hyvä elämän anatomian Karlsson ja Sievinen tekevätkin selväksi, minkä koin ihmeellisen huojentavana: ennenkuin uskalsin tarttua tälläisiin oppaisiin luulin, että ne vain kehoittavat rakastamaan maailmaa ja sen kauneutta ja ihanuutta no matter what. Huh, näillä toteamuksillaan kirjailivat voittivat luottamukseni ja saivat minut jatkamaan lukemista. Miksi? No koska minun ei oleteta olevan "yli-ihminen" joka nielee ja hyväksyy kaiken. Huh!

Ainakaan en ole yksin.

Kaikki ihmiset kokevat jossain (ja monikossa: joissain) kohtaa elämäänsä vastoinkäymisiä - siitä ei oppaiden kanssa tai ilman yli pääse. Miten niihin suhtautuu voi kuitenkin itsetutkiskelun (esim. oppaiden kera) jälkeen ja kanssa vaihdella. Hyvän elämän anatomiaa luettuani olen yrittänyt nähdä, mihin vastoinkäymiseni minua johdattavat ja mitä hyvää niissä voisi olla - miten ikäviltä ne ikinä tuntuvatkaan. Kaikissa tapauksissa tämä ei ole mahdollista, koska joskus nyt vaan - kuten kirjailijat toteavatkin - asiat menevät päin honkia. Toisia asioita - elämän suurimpia vääryyksiä kuten vähän pienempiäkin - vain on mahdotonta hyväksyä. Toivon usein, että joku keksisi jonkin menetelmän, jonka avulla yksilötasolla isoista asioista pääsisi helpommin yli. Niinä hetkinä kun epätoivo uhkaa vallata koko mielen eikä yksinkertaisesti MITÄÄN positiivista tilanteessa ole nähtävissä, olisi ihanaa ja vapauttavaa jos olisi jokin nappula jota painaa tai pilleri jonka pitää suuhun ja joka vapauttaisi pahasta olosta ja poistaisi sen. Kokonaan. Pienestä pitäen meitä jo valmistellaan vastoinkäymisien kohtaamiseen niin kotona, hiekkalaatikolla kuin tarhassa ja koulussakin, mutten usko että ihminen ikinä on täysin "valmis" ja valmistautunut niiden kohtaamiseen. Ja pitääkö edes olla? Ehkei, mutta ainakin omasta mielestäni se tuntuisi toisinaan hyvältä. Että osaisi jo olla varautunut vastoinkäymiseen, olisi ehtinyt kehittää jonkin vastamenetelmän, jonka turvin vastoinkäymisestä pääsisi yli tai pystyisi näkemään mitä hyvää se tuo tullessaan.

Sen kummempaa asiaa valaisematta, yksilötasolla elämässäni on "pientä" vastoinkäymistä ja vaikka asiaa en päivittäin ajattele enkä anna sen häiritä, puskee se välillä läpi ja valtaa koko mielen. Harmittaa. Totesin miehelle, joka kotiutui aamulla vuorokauden mittaisesta työvuorosta, että nyt tämä taas alkaa ja että huomaan, miten koko mieleni mustenee kun asia puskee läpi enkä mahda sille mitään. Viestitin pahaa oloa siskollenikin ja hän totesi, että hei anna harmittaa - suahan saa harmittaa!- ja ala sitten tsemppaamaan ylöspäin taas. Oma aseeni pahaa oloa vastaan on viimeisten vuosien aikana ollut liikunta, johon olen purkanut pahaa oloa. En kiistä, etteikö parin vuoden takainen riutunut ulkomuotoni olisi ollut suora linkki sisäisen pahan oloni kanssa, vaan tajuan sen paremmin kuin koskaan nyt. Edelleenkin tykkään lähteä liikkeelle kun paha olo iskee, koska peiton alle ryömiminen vain tuntuu pahentavan oloa enkä näe asioiden yli (tai ali). Raitis ilma, koiran suukot jotka tarvittaessa pyyhkivät kyyneleet, kirjoittaminen ja hiljaisuus - niiden avulla olen oppinut pääsemään - jos en nyt yli - pahoista asioista hieman kauemmaksi tai ainakin näkemään ne toisesta perspektiivistä. Vastoinkäymisistä selviäminen vie aikansa - ja se saakin. Tänään, sunnuntaina 17. tammikuuta nyt tuntuu olevan (kuten usein sunnuntaisin?) tälläinen miettely-päivä, eikä aurinko tunnu paistavan täydeltä taivaalta omaan risukkooni.
Koska haluan kuitenkin uskoa positiiviseen ajatteluun ja huomiseen, aion listata tähän alle 3 asiaa, joista olen tänään tähän mennessä iloinnut:

- heräsin loppujen lopuksi vasta 07:40 vaikka kävinkin pissalla 03:15 ja lojuin aika pitkään hereillä ja mietiskelin. Heräsin levänneenä.

- lämpötilamittari näytti -10, joka on 10 astetta vähemmän kuin eilen ja aamulenkillä ilma tuntui ihanan helpolta hengittää ja raikkaalta

- aamupuuroni, joka koostui yön yli levänneistä kaurahiutaleista, chiasiemenistä, ripauksesta vaniljaa ja Alpron kookosmaidosta, pienestä päärynästä, granaattiomenan siemenistä ja cashewpähkinöistä, oli TÄYDELLINEN. 

Paulo Coelho, kirjailija joka jakaa mielipiteitä, uskoo positiiviseen ajattelutavan voimaan: ”Koska valon soturi uskoo ihmeisiin, ihmeitä alkaa tapahtua. Koska hän on varma, että hänen ajatuksensa voivat muuttaa hänen elämäänsä, hänen elämänsä alkaa muuttua”


Presidenttimme upea vaimo Jenni Haukion artikkelin, jonka löysin Kotilieden sivuilta, kiteyttää sen, johon haluan uskoa ja jonka voimin aion tsempata tästä(kin) risukosta läpi: Elämässä on monia asioita, jotka vaikuttavat meihin syvästi, mutta joiden sisältöön tai kulkuun emme itse mitenkään voi vaikuttaa. Sitä valintaa ei kuitenkaan kukaan voi viedä, päättääkö kääntyä valoon vai varjoon. Sotureita löytyy molemmilta suunnilta.

Artikkelin löydät koko komeudessaan täältä.

Fiilis-, mieli- ja treenikuulumisia, sekä avunhuuto: juoksuryhtini kaipaa apua!

Huomenta ja lauantaiaamua kaikille! 

Täällä herättiin jo 7 aikaan miehen kellossa soidessa (hiphei vuorotyöt..) ja suuntasimme Ronjan kanssa n 7:30-aikaan ulos kirpakkaan -18 asteen pakkaseen aamulenkille. Olen ties kuinka monet kerrat todennut miehelle, että koiran aamupissatuslenkit ovat jotenkin kaksipiippuisia: toisaalta en voisi kuvitellakaan (enää) aloittavani päivää ilman happihyppelyä koisun kera, mutta toisaalta toisina aamuina en vaan millään jaksaisi pukea ja lähteä ulos - liikkumisesta nyt puhumattakaan! Työnjakohan meidän taloudessamme on se, että minä ulkoilutan koiran - poikkeuksetta - AINA aamuisin. Koska aamu-uninen mies. Jep. Toisaalta noita möksmöks-aamuja on aika harvoin, eikä fiilis lähes koskaan ole huono kun palaamme Ronjan kanssa sisälle kuin lähtiessämme ulos. Tänä aamuna fiilis oli hyvä, vaikka olisin mieluusti nukkunut pidempään, mutten malttanut enää nukkua miehen noustua.

Aamupalaksi söin pitkästä aikaa spelttimannapuuroa mustaviinimarjoilla ja päärynällä ja nautiskelin sitä kaikessa rauhassa aamulehteä selaten. Oi että miten rakastan viikonloppuaamuja, jolloin ei ole kiire mihinkään vaan voi rauhassa kävellä koiran kanssa, hissunkissun valmistella aamupalaa ja syödä sitä kaikessa rauhassa kiirehtimättä. Vaikka nousenkin arkisin ajoissa (kello soi jo ennen kuutta ja työaika alkaa 07:45, eli lähtö kotoa on n 7:20) ja varaan aika reippaasti aikaa päivään valmistautumiseen, on arkena aina pieni kiire päällä ja kelloa tulee kyttäiltyä tämän tästä. Mieluummin nousen kuitenkin jo noin aikaisin, jotta ehdin kävellä koiran kanssa sen 20 min ja tehdä rauhassa aamutoimeni, kuin että nousisin 06:30, käyttäisin Ronjan pihalla 5 min, valmistaisin ja söisin aamupalani 10 min, meikkaisin, pukisin.. OMG ei kiitos. Kiire ja aamut eivät kuulu mielestäni yhteen YHTÄÄN, koska siitä ei tule muuta kuin stressaantunut ja höslä olo koko päiväksi.

Tälläisenä aamuna fiilis on siis hyvä: kello ei ole edes vielä 10 kun aloin tätä kirjoittamaan ja olen jo ehtinyt lenkittää koiran pidemmän aikaa (eli n 30 min), pestä koneellisen pyykkiä, syödä aamupalaa kaikessa rauhassa ja siivoillut Maciltä vanhoja kuvia pois (se kun on alkanut herjaamaan, että muisti alkaa olemaan täynnä. Osaako joku sanoa, täytyykö iPhonesta poistaa kuvat vielä erikseen, jottei iCloud-palvelu olisi täynnä - kuten kone minua niin ystävällisesti kokoajan muistuttaa?). Vähän väliä nousen tästä sohvalta ja joka kerta tunnen - jopa paikallaan istuessani - miten jumissa oikea puoli kropastani on. Tästä inspiroituneena ajattelin kertoilla vähän treeni- ja vointikuulumisia ihan rehellisesti enkä vain sykkeitä hehkutellen.

Sykkeistä puheen ollen kävin eilen töiden jälkeen (jihuu! perjantailyhennys!) hölkkäämässä ja voi kristus miten raskaalta askel tuntuikaan. Reilu 6km onnistuin taivaltamaan ja keskisyke lähenteli 156 (ulkomuistista). Fiilis ei ollut paras mahdollinen: lunta tuprutti vaakatasossa, selkää juili ja etureisiä väsytti. Kotiin päästyäni purin harmistustani miehelle ja tajusin heti, miksi selkää juili: hitto olin seissyt etukumarassa koko työpäivän ajan korvahuuhteluita ja haavanhoitoja tehdessäni - ei mikään ihme, että selkä tuntui kuin kieroon kasvaneelta puupökkylältä! Lisäksi tein edeltävänä päivänä lihaskuntojumppaa kiertoharjoitteluna 8kg kahvakuulani kera ja vaikkei kuula mikään raskas ole, onnistun tällä rapakunnollani jo saamaan sillä(kin) jumit aikaan. Vedin 3 kierrosta kyykkyjä, maastavetoa, istumaannousuja, hauiskääntö-ylöstyöntö-ranskalainen punnerrus-comboa toistoja vaihdellen 10-15 (vatsoja 50/30/20) reilu tunnin kävelylenkin päätteeksi ja varmasti nuokin vaikuttivat seuraavan päivän lihasmuistiin. Ne kun  yhdisti huonoon työergonomiaan niin ei jälkikäteen yllätä lain, että selkää ja kylkeä juilii ja kiristää kokoajan. Kerroin tuossa edellisessä postauksessa, että olen alkanut seuraamaan erinäisiä juoksufoorumeita ja ryhmiä Facebookissa. Vuorovaikutus toisten juoksijoiden kanssa tuntuu luontevalta, vaikken yllä edes liki sellaisia ultra-suorituksia, joihin moni muu yltää - enkä haluakaan! Tiedän ja tunnen omat rajani siltä osin että tiedän, ettei minun edes kannata yrittää maratoonariksi (ainakaan nyt), koska pohjani on huono. Peruskuntoni on pitkän juoksutauon jälkeen edelleen sen verran kehno, että sitä täytyy työstää edelleen, ennenkuin lenkkejä voi alkaa pidentää nykyisistä. Suunnon Ambit2-sykemittarin hankittuani olen jotenkin tajunnut vielä paremmin, miten huono peruskuntoni tosiaan on ja toisaalta oivaltanut, miksi juoksu ei kulje: korkeilla sykkeillä (>160) juostessa ei askel voi pidemmän päälle olla kuin raskas. Juoksu on muutenkin nyt pidemmän aikaa tuntunut jotenkin tahmaiselta ja olen löytänyt monta syytä siihen:

- pakkasella juoksu nyt vaan on raskaampaa koska kroppa joutuu työskentelemään miinusasteilla kovemmin pysyäkseen lämpimänä
- lumi
- korkea syke
- heikko keskivartalo (ei jaksa pitää kroppaa ryhdikkäänä)
- ylävartalon (eli olkapäiden) jumi --> rento "heiluri" juostessa ei onnistu, vaan kroppa tuntuu jäykältä
- reidet/pakarat tuntuvat tukkoisilta ja etenkin pakaroiden jumit tuntuvat "vetävän" ja vaikuttavan jumiuttavasti koko yläkropan ryhtiin

Löytyykö keltään vinkkejä tai kokemuksia etenkin tuosta viimeiseksi mainitsemastani, eli pakaroiden/ylipäätään jalkojen jumien vaikutuksesta ryhtiin ja selkään? Putkirullailen ja venyyttelen suht. aktiivisesti nykyään etenkin alakroppaa ja teen n.s. kiertoliikkeitä yläkropalle, jottei selkä menisi lukkoon (ja jos menee, niin saan lukot naksautettua nätisti auki) mutta se ei tunnu riittävän. Olisiko nyt fiksuinta pitää pidempää juoksutaukoa jotta jalat saisivat rauhoittua vai kannattaisiko treenata niitä muulla tavoin? Nythän lihaskuntoa tulee tehtyä vain 1-2 kertaa viikossa kotona kahvakuulan kera ja useimmiten kyykkyjen ja maastavedon muodossa. Tai olisiko hierojasta apua? Selkää en enää ole uskaltanut hierotuttaa sen jälkeen kun aloin kärsimään VIELÄ pahemmista jumitiloista kuin hierojalle mennessäni ja sain hemmetinmoisen huimauksen kaupanpäälle.. Tai olisiko kompressiopaidasta hyötyä? Kompressiopöksyt multa jo löytyykin, mutta niitä en nyt pakkasilla ole voinut käyttää koska kylmä eikä niiden alle saa kalsareita sullottua.

Ammattilaisia, foorumeita, artikkeleita, käytännön kokemuksia - kaikkea ottaisin ilomielin vastaan :)

Uusi lelu, joka herätti kauhua

Otsikkoon viitaten ajattelin kertoa teille uusimmasta hankinnastani - Suunto Ambit 2-sykemittaristani - jonka hankin tässä viikko takaperin (Gigantista erittäin hyvään hintaan). Minultahan löytyi jo aikaisemmasta Garmin Forerunner 210, jonka hankin Porissa asuessani. Garminia pidin ranteessa juostessani vaihtelevasti, koska GPS-yhteyden muodostamiseen meni niin tajuttoman pitkä aika. Nyt vasta jälkikäteen moni on kysynyt, koska viimeksi olen päivittänyt kelloa (ja nolona olen todennut etten koskaan :'D) ja että se saattaisi olla syy kellon hitauteen. Viimeiset pari vuotta olen nyt juossut iPhoneen ladattujen appien varassa ja seurannut lähinnä matkaa ja aikaa - en lainkaan omia sykkeitäni. Crossfitin aloitettuani lopetin juoksun kuin seinään, enkä välittänyt treenatessani muista numeroista kuin kiekkopainoista ja toistoista :'D Mutta nyt kun kroppa alkaa pikkuhiljaa ja ajoittain tuntua levänneeltä, olen alkanut lenkkeillä juoksun merkeissä. Juoksufoorumeja aikani seurattuani päätin muiden viisauksia luettuani, päätin ryhdistäytyä kroppani "kuuntelemiseen" ja ruveta seuraamaan sykkeitä. Muistan kun joku jo kauan sitten KPK-foorumilla totesi, ettei ole ihme että olen niin väsynyt lenkkien jälkeen eikä energia tunnu riittävän vaikka koin syöväni tarpeeksi hiilareita (tod.näk. söin liian vähän, toim,huom.) jos juoksen aivan liian korkeilla sykkeillä. No hitostako minä tiedän sykkeistäni mitään kun en sykemittaria ranteessa pitänytkään! Nyt päätin, että on korkea aika alkaa seuraamaan omaa terveydentilaa ja jaksamista muilla menetelmillä kuin "fiiliksiä" kuunnellen, koska pystyn tunnetusti pakottamaan kroppani aikamoisiin suorituksiin vaikka se pahalta tuntuisikin.

Vanha kuva, joka täällä on jo pyörinytkin mutta yksi parhaista mitä minusta ja Ronjasta on :)

Ensimmäistä kertaa pidin Ambitia ranteessani viime viikonloppuna kun kävin Ronjan kanssa metsässä, sekä lasten kanssa pulkkamäessä. Harmikseni "kävelyä" ei Ambit tunnista harjoitus-lajiksi, mutta valitsin sitten "juoksun". Oli hauskaa seurata mille tasolle syke nousi meidän kavutessa lumista mäkeä, samoin pulkkamäessä rämpimisen jälkeistä sykkeen palautumista. Ja onhan se Ambit aika päheän näköinenkin tuossa ranteessa ;) Siskonikin totesi, että näytän joko purjehtijalta tai lenkkeilijältä musta mötikkä ranteessa :D

kuva lainattu Suunnon sivuilta

Eilen oli Ambitin toinen reissu, mutta toisaalta eka virallinen lenkkikoitos kun puin sen ranteeseeni, kiristin rinnan ympärille itse sykevyön, nappasin Ronjan hihnaan ja lähdin lumen sekaan juoksemaan. Onnekseni lumen tulo oli jo rauhoittunut illalla (aamun kaaokseen verrattuna) ja kävelytiet oli ehditty aurata, mutta voi morjens miten raskasta niissä ei-auratuissa paikoissa olikaan edetä! Lämpötila oli sopiva -7 ja tuuli vain paikoitellen puhalteleva, joten olosuhteet olivat lumesta huolimatta suotuisat. Seurasin sykettä koko matkan ajan ja voi morjens! Oli kiva ja jännä huomata, miten selkeästi "paha olo" seurasi heti sykkeen noustua yli 170, jolloin hidastin sitten suosiolla kävelemään niin että sain sykkeen laskemaan.

Eilisillan lenkin lopputulokseksi saimme yhdessä Ronjan kanssa:

6,01 km

kesto 49:30

avg 8'13/km

Maksimisyke 179

Keskisyke 165

Kulutetut kalorit 595 kcal

Fiilikset lenkin jälkeen olivat hyvät, mutta väsyneet ja jalkoja hapotti. Olin yllättynyt siitä, miten paljon energiaa lenkin aikana tuli kulutettua ja teinkin päivälliseksi/iltapalaksi kasvispastaa, johon kokeilin ensimmäistä kertaa elämässäni härkäpapurouhetta. Oli muuten hyvää! Illemmalla en yleensä tykkää syödä kovin raskasta ruokaa, enkä näin ollen voinut kuvitellakaan laittamaan itselleni punaista lihaa tai kanaa (kala menee just ja just) ruoaksi ja suosin siksi iltasella kasvisruokaa, koska se sulaa lihaa helpommin. Härkäpapurouhe on mielestäni yllättävän hyvänmakuinen kotimainen (!) proteiininlähde ja vaihtoehto ainaiselle soijarouheelle. Keitin sitä ensin hetken kasvisliemessä, kippasin sitten joukkoon hienonnettua valkosipulia ja porkkananpalasia sekä mausteita (paprikaa, chiliä, cajun, mustapippuria, himalajan suolaa). Kylkeen lisäsin täysjyväspagettia sekä kurkkua ja kirsikkatomaattia.

Jatkossa aion yrittää muistaa pukea Ambitin kaveriksi sykevyön juoksemaan lähtiessäni ihan puhtaasti siitä syystä, etten halua kuluttaa itseäni ihan loppuun juoksemalla liian korkealla sykkeellä. Kun hetken malttoi kävellä ja antoi sykkeen tasata, jaksoi paljon paremmin jatkaa (miten hyvin nyt lumessa jaksaa voi..). Pitämällä sykkeet hallinnassa, rakentuu parempi pohja peruskunnollekin ja juuri se on tämänhetkinen tavoitteeni :)

Entäs sinä, käytätkö sinä n.s. härpäkkeitä urheillessasi vai luotatko puhtaasti fiilikseen?

 





Suosikki aamupalani

Alkaako joka-aamuinen puuro tökkiä? Tuunaa se! Itse olen nyt kelien viilennyttyä (eli alkusyksystä lähtien) syönyt kaura- tai spelttimannapuuroa jokaikinen aamu kyllästymättä, mutta nyt oli aika hieman uudistaa valikoimaa (ja keksiä seuraava setti, jota syön seuraavat puoli vuotta jokaikinen aamu) ja siirtyä tuorepuurojen pariin!

On jokseenkin epäloogista nauttia puuronsa kylmänä kun pakkanen paukkuu ulkona, mutta kylmä puuro ei ainakaan minua (vielä) ole viilentänyt - nautinhan sen kylkiäisenä kuumaa kahvia vaahdotetun maidon kera.

Uusin villitykseni on siis seuraava:

1 dl vettä

1 dl kookosmaito (Alpro)

1 rkl chiasiemen

1 dl luomu kaurahiutale

ripaus Himalajan suolaa

(aitoa vaniljaa)

Sekoita kulhossa ja siirrä jääkaappiin mielellään yön yli. Aamulla lisäät..

marjoja (itse tykkään kirpeistä, eli omaani lisään useimmiten mustaviinimarjaa tai puolukkaa)

pienehkö päärynä kuutioituna

cashewpähkinöitä

Millaiselta sinun aamupuurosi näyttää?

Voiko pakkasella juosta?

Sosiaalisessa mediassa törmää nyt päivittäin eri sivustojen ja henkilöiden, ammattilaisten ja kaduntallaajien kannanottoihin ja mielipiteisiin siitä, missä pakkasraja lenkkeilylle ja ulkoilulle kulkee. Kuuluessani erinäisiin juoksu- ja urheiluryhmiin Facebookissa törmään (uskoakseni) näihin keskusteluihin VIELÄ useammin kuin niihin kuulumattomat, mutta halusin silti tulla tänne blogin puolelle kertomaan oman mielipiteeni ja kokemukseni asiaan liittyen.

Talvella olen lenkkeillyt oikeastaan siitä lähtien kun aloin juosta lukioikäisenä, eikä ulkoilu (partiotaustani takia - uskoakseni) koskaan ole kiinni liian huonosta kelistä - asianmukaisista varusteista kylläkin! Kaikki, ketkä vähääkään ovat liikuntaa harrastaneet tietävät, miten suuri ero on jos lähtee salille tai muualla hikoilemaan puuvillaisessa tai teknisestä materiaalista valmistetusta paidassa. Tai miten paljon kevyempi askel on juostessa trikoissa tai muissa tiukemmissa housuissa verrattuna paksuihin, löysänmallisiin verkkareihin. Kengillä, sukilla, lapasilla, pipolla - kaikilla niillä on loppupelissä merkitystä. En toki tarkoita tai väitä, että jokaiseen lajiin olisi hankittava siihen suunnitellut varusteet - on sitä ennen teknisiä varusteitakin päästy huippusuorituksiin ihan Olympia-tasolle asti! Mutta väitän, että urheilu - oli se sitten fiilispohjaista hyvän olon hakua tai määrätietoista suorituksen tekoa - on mukavampaa, kun käyttää siihen suunniteltuja varusteita. Varusteiden määrä sitten taas vaihtelee kelin mukaan: lämpimämmällä kelillä pärjää vähemmillä varusteilla, kun taas kylmemmillä puetaan enemmän kerroksia päälle. Mitä tulee pakkaskeleillä ulkoliikuntaan, on kerrospukeutuminen kaiken A ja O: lähimmäksi ihoa valitaan kosteuttava siirtävä, ohut ja hengittävä mutta lämmin materiaali, siihen päälle microfleeceä tai muuta ohutta lämmittävää materiaalia ja sen päälle tuulelta ja/tai vedeltä suojaavaa kalvovaatetta. Etenkin (kovemmalla) pakkasella kannattaa kiinnittää huomiota raajojen suojaamiseen, koska ne kylmenevät normaalia herkemmin ja nopeammin kehon keskittäessä lämmityksensä suurempiin kehonosiin sekä sisuskaluihin. Samalla pipolla ei siis juosta -10 ja -20 asteen pakkasella!

Itse huomaan usein ylipukeutuvani ekoilla pakkaslenkeillä käydessäni ja hyvä nyrkkisääntö onkin, että lenkin alussa saa jopa hieman paleltaa; kyllä se lämpö siitä nimittäin kehon lämmetessä nopsaan nousee ja ainakin itselläni kuumuus hidastaa askelta ja tekee siitä tahmeata ja vastenmielisen ahdistavaa.

Mitä minulla siis on pakkasella juostessani ylläni?

Kun mittari näyttää -10 puen ylleni teknisen alusasun paidan, Haglöfsin goretex-takin (merkkien/mallien välillä iso ero! Esim Helly Hansenin Goretex-takki ylläni en kuuna päivänä voisi juosta, koska se ei hengitä riittävän hyvin vrt Haglöfsin) sekä talvijuoksutrikoot. Jalkaan vedän joko Salomonin polkujuoksukengät (hyvät nappulapohjat) tai kesäkengät, eli Asicsen Gel Nimbukset. Sukkina toimivat tavalliset kesäsukat. Käsiin vedän villalapaset ja päähän ohuen juoksupipon.

Lämpötilan tippuessa -20 ja sitä kylmempiin lukemiin, puen alusasuksi merinovillaisen paidan, sen päälle mikrofleecen ja sen päälle Haglöfsin ohuen takin. Alakroppaa lämmittää tekniset pitkät kalsarit, talvijuoksutrikoot sekä niiden päälle vielä shortsit (oma huomio: muodikkaat mikroshortsit lämmittävät yhtä paljon kuin trikoiden päälle vedetyt hotpantsit - eli eivät aja asiaansa pyllyn ja etureisien lämmittäjänä!) Nilkkojen suojaksi vedän villaiset säärystimet ja sukkina toimivat parhaiten pitkät, merinovillaiset sukat tai sitten tavalliset (pitkät) kompressiosukat. Päätä suojaa silkkinen kommandopipo sekä Haglöfsin windstopper fleecepipo ja käsiä "lämmittää" (palelen useimmiten silti - oli käsissä mitä vaan) nahkarukkaset.

Kävin uhkaamassa luonnonvoimia ja heitin n 4,5km mittaisen rauhallisen hölkkälenkin mittarin näyttäessä -26 astetta toissapäivänä. Mietin jo lähtöä tehdessäni, että aikamoista älykääpiön hommaa, mutta lähdin silti, enkä kadu päätöstäni. Mielestäni pakkasella(kin) voi hölkätä ja liikkua muutenkin, kunhan tunnistaa omat rajansa eikä lähde kokeilemaan rajojaan. Äärisuorituksiin ei missään nimessä saa edes YRITTÄÄ pyrkiä näillä pakkasilla, vaan lenkillä käydään hissunkissun pistämässä töppöstä toisensa eteen ja kuulostellaan kokoajan omaa oloa. Eilen kävin tämän vuoden kylmimmällä lenkillä ja totesin, ettei hengittää voinut kuin silkkipipon läpi - muuten keuhkoihin olisi sattunut liikaa. Jätin eilen hetken mielijohteesta shortsit pois ja voin sanoa, että oli ne päällä tai ei, niin pakkasella juostessani kärsin aina jäätyneistä etureisistä sekä pyllystä; vaikka kuinka pompin, teen polvennostoja ja pyllypotkuja, ovat kyseiset kehonosat suorastaan tunnottomat ja jalat tuntuvat yhtä siroilta ja helpoilta nostella, kuin satavuotiaat tukit. Eivät koviin gasellimaisilta siis ;) Olen tässä arponut mielessäni, voisikohan n.s. hiihtohousuissa (tälläiset tuulenpitävät ja vettähylkivät) juosta vai kävisivätkö ne liian paksuiksi ja sitä myöten kuumiksi ja ahdistaviksi? Onneksi tälläisiä lähipäivien kaltaisia paukkupakkasia ei meidän hoodeillamme kovin montaa vuoden aikana ole, joten pahimmassa tapauksessa täytyy vain tyytyä kävelyyn (joka tosin jäädyttää minut juoksua pahemmin - siinä kun lihakset eivät tuota yhtä paljon lämpöä kuin juostessa!) tai sisäjumppaan. Meilläpäin ei valitettavasti juoksumattoja ole saatavilla, mutta jos sellaisen tavoittaa, niin voihan treenit toki siirtää sisätiloihinkin! Itse vain olen niin juntti, että kaipaan raitista ilmaa päivittäin - oli sitten sade, paiste, kylmä tai kuuma.

Sellaisia ajatuksia minulla on talviurheilusta. Entäs sinulla?

edit: minulla on Mac:in päivityksen jälkeen ollut ongelmia löytää valokuvia koneelta, eli kuvia lisään jahka ne jostain uumenista löydän. Jos joku on Mac-guru, ottakaa yhteyttä!

Joko ne palasivat - vatsavaivat?

Muistan miten vuosi pari sitten kärsin päivittäin turpoavasta vatsasta, juoksin arviolta 15 kertaa vessassa eikä mikään pysynyt sisälläni - söin mitä vain. Pääsin jopa endokrinologian poliklinikalle käymään ja kun siellä poissuljettiin keliakia ja todettiin "herkkä vatsa" ja määrättiin varmuudeksi kalsiumlisä, sain terveen paperit ja pääsin pois seurannasta. Pitkään olenkin jo voinut paremmin, vaikken ruokavaliotani ole juuri muuttanut - paitsi höllännyt. Tänään vatsani taas ilmoitteli itsestään, turposi kuin ilmapallo kahvikestien (pieni pulla, pala hedelmäkakkua ja omenapiirakan omena-osio - pohjan jätin syömättä. Ainiin ja nappasinhan suklaapusunkin! Kyytipojaksi 3 pientä kupillista maitokahvia - ei siis ihan älyttömät sokeriöverit kuitenkaan) jälkeen (itse asiassa ryhtyi tositoimiin jo aamupalan jälkeen) ja sai minut miettimään, mitä hittoa minun pitäisi ruokavaliossani ja elämässäni muuttaa, että saisin normaalisti toimivan vatsan.

Vaivani?
Herkästi turpoava alavatsa, paineen tunne koko vatsalla niin, että jopa hengitys tuntuu hankalalta, n.s. "suora suoli" ja ajoittain ilmavaivat.

Mikä aiheuttaa/pahentaa oireitani? Löydökset so far
Chiasiemenet aamupuurossa yhdistettynä isoon mukilliseen kahvia, ylipäätään kaikki kuitupitoinen yhdistettynä n 2-3 kupilliseen (maito)kahvia, hotkiminen, raa-an kaalin syöminen, suuret määrät (valkoista) vehnäjauhoa ja/tai sokeria sekä hiilihapolliset juomat

Miltä päivittäinen ruokavalioni suurin piirtein näyttää?
Aamulla kaura- tai tattari-mannapuuroa valkuaisella tai 1 rkl chiasiemenillä, marjoilla päärynällä, pähkinöillä ja maitokahvilla. Lounaaksi runsaasti kypsiä ja/tai raakoja kasviksia, lihaa/kasvisproteiini ja kuitupitoinen leipä. Välipalaksi omena/päärynä, rahka ja maapähkinävoi/siemeniä ja taateli tai pari. Päivällinen samanlainen kuin lounas, mutta poikkeuksetta vailla lihaa, mutta sen tilalla raejuustoa tms. Iltapalaa en arkisin syö, koska päivällinen on niin myöhään. Aterioiden yhteydessä en IKINÄ juo kahvia (paitsi aamulla) enkä muutenkaan, koska haluan pureskella ruokani kunnollisesti enkä häiritä vatsalaukun ruoanpilkkomis-entsyymejä. Purkkaa tai ksylitolipastilleja syön joka aterian jälkeen ja vettä juon n 2 l päivässä. Maitoa juon arkisin ehkä lasillisen tai pari. Lisinä syön omega 3, Beroccaa, D-vitamiinia ja nyt biotiinia kuurina. Perinteisempiä sokeriherkkuja syön kohtuullisesti kipollisen jätskiä tai rivin suklaata kerran tai pari viikossa.

Liikuntaa harrastan säännöllisesti kävellen, juosten ja kotona vähän jumppaillen. Työni on vaihtelevasti joko istumista (onneksi kokopäiväisesti vain 1-2 x 8h/vko) tai edes takaisin kävelyä. Unta saan n 8h/yö.

En tällä hetkellä tiedä MIKÄ ruokavaliossani on suurin mörkö, mutta epäilen kahvia. Toisena tulee maitotuotteet, mutta niitä käytän toisaalta huomattavasti vähemmän kuin aiemmin, koska tiedän niiden häiritsevän raudan imeytymistä ja kärsiessäni matalasta hemoglobiinista, toimin näin.
Nykypäivänä kun porukoiden ruokavaliot ovat enemmän "-ton"-versioita, näyttää omani aika järkyttävältä :D mutta koska en kärsi allergioista, en näe tarvetta karsia mitään ruoka-ainetta 100% pois. Olo on jokseenkin orpo tällä hetkellä, koska vatsa on todella turvonnut ja kuriseva. Okei tällä hetkellä syypäitä ovat takuuvarmasti sokerit, joita söin kahvikesteillä, ja joihin suolistoni pääsee tutustumaan huomattavasti pienemmissä määrissä yleensä yhdistettyinä kahviin. Silti en älyä, miksi moni muu voi vedellä kakkubuffasta herkkuja kaksin käsin tai syödä herkkuja päivittäin kun minä en edes noinkaan kohtuullista määrää kestä. Ja alkoivathan turpoilut ja vessassa ravaamiset tänään jo ENNEN sokereita (eli heti aamupalalla)! Toisinaan taas voin vedellä ihan samanlaisen puurosetin aamiaiseksi kärsimättä lain.

Löytyykö siltä puolen ruutua osaamista tai kokemuksia tai jopa vinkkejä, mitä tälläiselle (t)urpoilulle voisi tehdä? Onko ruokavaliossani mielestäsi liikaa/liian vähän jotain?

Uusi vuosi, uusi mahdollisuus tehdä itsestään enemmän itsensä

Heippa ja hauskaa uutta vuotta! Jälleen kerran pitää opetella kirjoittamaan sairaslomatodistuksiin (ei mun oikein muuten tarvitse tiedostaa päivämääriä ;)) vuosi 2016 - ei 2015 kuten koko viime vuoden tein. Uutta vuotta juhlistin eilen miehen, hänen parhaan kaverinsa (tai kai sen V:n voi yhteiseksi laskea?) ja Ronjan kanssa meillä kotona hyvän ruoan, juoman, Sami Hedbergin ja rakettien merkeissä. Itse sujahdin vällyjen väliin jo 01:30, mikä tosin on itselleni aikamoinen saavutus; en edes muista koska viimeksi olisin valvonut niin pitkään! Aamulla makoilin ensin hetken tunnustellen jäseniä ja kurkkasin sitten kelloa peläten, että se olisi aivan liian vähän. Onnekseni se lähenteli 9, joten tiesin nukkuneeni n 7h ja nousin hissukseen ylös aamutoimia tekemään.

kuva viime kesän Hämeenlinna-reissusta

Uuden vuoden 2016 aloitin siistimällä keittiötä ennenkuin lähdin Ronjan kanssa vakio-viikonloppuaamujen lenkkireitille, joka vie metsätietä pitkin ja kestää n 20-30 min kävellen. Keskityin hengittelemään syviä, pitkiä hengenvetoja ja nautin raikkaasta kevyestä pakkaskelistä koiran juostessa villisti häntä vispaten heittämieni keppien perässä. Väsymys tuntui vielä kropassa, mutten voinut olla hymyilemättä pienelle mustalleni: mitä olisinkaan ilman rakasta labradoriani - aamujeni luotettavinta lenkkeilykaveria? Kotiin palattuamme valmistin tapani mukaan (kaura)puuroa aamupalaksi maitokahvin kaveriksi, mutta päätin niitä nautiskellessani eilisen lehteä selaten, että tekisin jotain tänä vuonna toisin - tästä päivästä lähtien: hidastaisin, nauttisin.

Idea hidastamisesta ja itseensä lempeämmin asennoituen heräsi mielessäni jo viime vuoden loppupuolella, jolloin tilasin itselleni Mia Jokinivan Stressin luomuhoito-kirjan (suosittelen jopa skeptikoille!) ja kokeilin kirjaa hetken luettuani paria venytys-/rentoutusharjoitusta. En tiedä inspiroivatko kirjan harjoitukset vai teksti itsessään minua enemmän, mutta totesin moneen otteeseen T:lle sängyssä kirjaa lukiessani, että minulle tuli todella rauhallinen mieli pelkästään "teoriaosutta" lukiessani.

Uuden vuoden lupauksia tulee usein tehtyä, mutta harvoin niitä muistaa noudattaa vuoden loppuun asti. Mielestäni uuden vuoden lupauksia voi tehdä, vaikka niin kävisikin - onhan se sentään pieni ajatuksenpoikanen, joka - vaikkei 100% toteudukaan - piileskelee alitajunnassamme ja muuttaa meitä lupaamaamme suuntaan jollain tavalla. Mitään hekumaallisen suurta ja mahdotonta ei mielestäni ole järkevää luvata, vaan kannattaisi mieluummin satsata pieniin lupauksiin, muutoksiin. Jollet elämässäsi ole askeleen askelta ottanut, kannattaa mieluummin luvata pyrkiä juoksemaan tekemättä välikuolemaa 5km kuin haukata suoraan pala maraton-kakkua. Jos ylipainoa on kertynyt 20kg, on huomattavasti motivoivampaa luvata laihduttaa 5kg ja pystyä kävelemään rappuset vaikkapa 5. kerrokseen tekemättä välikuolemaa. Jos on luonteeltaan perus-pessimisti, ei kannata luvata ryhtyä Äiti Teresaksi, vaan luvata vaikka ruveta pitämään kiitollisuuspäiväkirjaa, johon kirjaa 5 asiaa joista iloitsee joka ikinen ilta. Kun muutoksiin ryhtyy pienin askelin eikä yritä heti saavuttaa suurta lopputulosta, päätyy sitä (uskoakseni) mitä suuremmalla todennäköisyydellä ikäänkuin automaattisesti lähemmäs toivomaansa.

Jos uudenvuodenlupauksesi täyttää ajatusmaailmasi ja pyörii jatkuvasti mielessäsi, on se liian suuri.

Oma uudenvuodenlupaukseni liittyy juuri tuohon hidastamiseen ja itseni hyväksymiseen. Haluaisin tänä vuonna olla parempi versio itsestäni. Olen valitettavan kova ottamaan paineita ja stressaamaan ja haluaisin tänä vuonna - loppuelämää ajatellen - opetella rauhoittamaan ajatuksieni hyrrämäistä menoa ja rauhoittua. Haluaisin olla lempeämpi. Työkalut, joiden avulla aion yrittää tuohon pyrkiä (huomaatko, että käytän kokoajan sanaa "pyrkiä" ja "yrittää"? Aivan. Koska en voi luvata onnistuvani, mutta voin luvata, että yritän) ovat:

- kirjojen lukeminen: paperisten sivujen kääntämisessä on jotain todella rauhoittavaa, eikä kirjaa lukiessa voi kuin keskittyä yhteen asiaan: tarinaan

- liikun fiiliksen ja kropan viestien mukaan ja yritän myös monipuolistaa liikuntamuotojani. Ilmoittauduinpa siksi keväällä alkavalle MediYoga-kurssille, josko pitkistä venyttelyistä olisi hyötyä jumiutuneille lihaksilleni. Haluaisin pystyä juoksemaan rennommin ja toivon, että jooga saa lihakseni rentoutumaan niin, että pystyn siihen

- ruokaa ei tarvitse hotkia, eikä sen aina tarvitse mennä vanhojen, "terveellisten" ajatusmallien mukaan. On ihan OK syödä suklaata vaikka joka päivä jos sitä oikeasti tekee mieli. Kieltäytymällä kaikesta "kielletystä" en aiheuta muuta kuin pahaa mieltä itselleni. Toisaalta en aio syödä herkkuja päivittäin vaikka niitä olisi tarjolla, ellei niitä tee mieli. Hiilareita voisin lisätä lautaselleni muun kuin leivän muodossa, koska uskon, että energiatasoni (niin arjessa kuin liikkuessani) olisi parempi. Uskon, ettei painoni nykyisestä hurjasti nouse, vaikka näin tekisin. Päinvastoin uskon, että pömpöttävä vatsani on merkki sekä huonoista vatsalihaksista, että kroppani "viimeinen toivo" ja paikka, johon se varastoi energiaa, jotta se voisi toimia.

- somettamisen vähentäminen tekisi nykyihmiselle hyvää - jokaiselle. Uskon, että ainainen uuden infon saaminen, sekä sinivalolle altistuminen tekee pahaa mielelle, joka ei koskaan saa rauhoittua ja että suuri osa niska-hartia-seudun jumeista johtuvat siitä, että istua nökötämme koneiden ja puhelimien äärellä pää eteenpäin työntyneenä

Näillä eväin toivotan sinulle mitä parhainta uuden vuoden alkua! Oletko itse tehnyt lupauksia? :)