söndag 21 februari 2016

Jos saisi haaveilla ihan mistä vaan.. Miksei saisi haaveilla? Listaus minun osaamisestani ja haaveistani

Edelliseen postaukseen viitaten ja tavallaan siitä jatkaen, voin kertoa, että kirjoittaminen toimii kohdallani: kirjoittamisen avulla puran ehkä tehokkaimmin ajatuksiani, mutta kun tajusin perjantai-iltana koiran lenkityksen jälkeen vielä yhdistää ulkoliikuntaan lihasjumpan, olin myyty: raikkaassa ulkoilmassa kävely, jonka jälkeen tein patteritreeniä kotona käsipainojen ja kahvakuulan avulla saivat jotenkin mieleni kirkkaammaksi ja aloin nähdä mahdollisuuksia - näkemään eteeni asetetuista esteistä yli ja ohi. En ole luovuttaja-tyyppiä, joten kysyin itseltäni, miksi luovuttaisin nytkään?

Suomalaisittain kasvamme ajatusmalliin, jossa vähemmän on enemmän. Ja jos sattumoisin joskus oli sitä enempää, ei siitä sovi mainita kellekään, koska se mielletään heti leveilyksi ja kerskuiluksi. Samoin kuin omilla saavutuksilla ei sovi hehkutella ympäriinsä, ei suomalaiseen mentaliteettiin sovi myöskään unelmointi. Tai saahan sitä unelmoida, mutta unelmien kuuluu olla punainen tupa ja perunamaa-tyyppisiä - ei iso omakotitalo järven rannalla, iso auto, matka Malediiveille ja Loubotinit. Ehei. Pari vuotta takaperin nuoret suomalaiset alkoivat järkyttää tätä kirjoittamatonta sääntöä ja hankkivat kalliita merkkilaukkuja ja panostivat ulkonäköönsä irtoripsin ja klipsituuhennoksin. Hankintoja ja valintoja alettiin kutsua investoinniksi itseensä ja näpäytettiin huomauttelijoita sormille tokaisemalla, että itsepähän olen rahani ansainnut ja voin käyttää ne miten haluan ja jos saan Louis Vuittonin laukusta hyvän olon, miksen hankkisi sitä? Vanhempi sukupolvi pyöritteli silmiään: siinä missä aiemmin neuvottiin laittamaan kaikki rahat säästöön (mieluiten säästötilille tai sukanvarteen), alkoivat nuoret nyt "investoimaan" niitä kalliisiin käsilaukkuihin, matkoihin ja hyvinvointiin. Sekä osallisena, että vierestä katsojana minun on vaikea käsittää, miksi toisten hankintoja saa kritisoida, vaikkei hankintoja tekemätöntä myöskään kehuta. Esimerkiksi jos Pirkko ostaa ylityörahoillaan kalliin käsilaukun, saa sitä kritisoida ja ihmetellä suureen ääneen sekä Pirkon kuulleen, että selän takana. Mutta jos Pirkko laittaisikin ylityölisänsä säästötilille, ei kukaan kehu häntä, taputa olalle ja totea "well done, teit juuri niinkuin isosisä opetti vuonna 1993" tai sen kummemmin noteeraa koko asiaa - vaikka Pirkko painattaisi tekonsa t-paitaan, jonka hän pukisi seuraavan viikon ajan joka ikinen päivä yllensä töihin sekä jumppaan.



Huomaan itse syyllistyväni tuohon vanhan aikaiseen ajatteluun, jossa unelmointi, "aim high"-ajattelu ja haaveilu on turhanpäiväistä, vaikka se nykypäivänä alkaa olemaan jo yhteiskunnallisesti hyväksytympää kuin ennen. Saatuani torstaina kuulla ikäviä uutisia, jotka vaikuttavat tulevaisuuteeni huomattavalla tavalla, järkytyin eniten siitä, että turvallinen 8-16 työskentely ja ylipäätään "turvalliseksi" luokitellun boksin sisällä olemiseni ei olekaan näillä näkymin syksyllä totta. Tuttu ja turvallinen elämä järkkyy ja joudun ajattelemaan, mitä sen ulkopuolelta voisi löytyä. Eniten minua uutisten jälkeen järkytti ja pelotti se, että unelmani perheenlisäyksestä ja talonrakennuksesta, jotka kumpikin vaativat taloudellista järkkymättömyyttä, ajettiin merirosvonlaivan laudalle: taloja ei rakenneta, eikä suurperheitä kasvateta, ellei talous ole vakaa ja riittävä. En tarkoita, etteikö perheenlisäystä voisi saada vaikkei penniäkään olisi tilillä, mutta koska unelmaani kuuluisi myös omakotitalon rakentaminen tiedän, että talouden täytyy olla niin vakaa ja riittävä, että siihen voin joskus yltää. Mikään pankki ei myönnä talo- ja raksalainaa ihmiselle, jonka tulot ovat epävakaat - ei ainakaan sen kokoista, jonka minun talohaaveeni vaatisi. Ja ihan järkisyistä: en todellakaan haluaisi nostaa lainaa, jonka tiedän olevan mitä todennäköisimmin liian suuri minun takaisin maksettavakseni ja joka voisi ajaa minut (ja toivon mukaan tulevan perheeni) ojasta allikkoon. En ikinä antaisi anteeksi perheelleni enkä itselleni sitä, jos ajaisin perheeni taloudelliseen ahdinkoon suuruudenhulluuteni vuoksi ottamalla omaan maksukykyyni liian ison lainan. Pankit ovat onneksi tänä päivänä ja tässä taloustilanteessa todella tarkkoja siitä, miten isoja lainoja ja millä koroilla he ihmisille myöntävät, enkä usko, että yksikään pankki myöntäisi minulle miljoonien lainaa vaikka sitä jossain sekavassa mielentilassa pyytäisin.




Tällä hetkellä tilanteeni on siis se, että minun täytyy koittaa katsoa boksin ulkopuolelle. Onnekseni nykypäivänä sellainen ajattelutapa on jo tavallisempaa kuin esim. 10 vuotta sitten, eikä samalla tavalla enää "täydy" käydä 8-16 töissä, käydä työpäivän päätteeksi kaupassa ostamassa rasvatonta maitoa ja ruisleipää, käydä iltaisin kansalaisopiston jumpassa ja imuroida. Päivän päätteeksi käydä nukkumaan kympin uutisten jälkeen, seuraavana aamuna nousta ja juoda Juhla Mokkaa ja taas suunnata töihin. Oman pääni sisällä tälläinen arjen suorittaminen tuo turvallisuuden tunnetta, mutta koska se näillä näkymin tulee minusta riippumattomista tekijöistä järkkymään ja muuttumaan, täytyy minun koittaa nähdä mahdollisuuksia muualla - boksini ulkopuolella.

Aloitin verhojen raottamisen miettimällä, mistä pidän, mitä haluaisin tehdä ja missä olen hyvä.


Pidän terveyden ylläpitämisestä, sekä sen promoamisesta. Mikään terveyssaarnaaja en ole, enkä mistään hinnasta voisi tuputtaa kellekään mitään - mikään suoramyynti-ihminen en siis ole. Sen sijaan tykkään antaa ihmisille ideoita, mutta tuputtamisen sijaan pidän ratkaisukeskeisestä ohjaamisesta: asiakkaalle/vastapuolelle annetaan ideoita, mutta hänen omat ajatuksensa ja kykynsä nähdä omia mahdollisuuksiaan ohjaavat häntä ratkaisujen äärelle. Ohjaajana ajatuksia voi tietyllä tasolla ohjata, mutta pallo on asiakkaalla itsellään. Olen työni puolesta todennut, että tämä on ainakin elämäntapamuutoksia tekevillä se toimivin tapa, koska ihmiset joutuvat miettimään, mihin itse ovat valmiita ja mihin he itse juuri sillä hetkellä pystyvät. Laihdutuskeinona tai elämän suunnan vaihtajana tämä ei välttämättä ole se nopein tapa, mutta takuuvarmasti pitkäkestoisin: kun ihminen sopeutuu uuteen tilaansa pikkuhiljaa, ehtii hän myös prosessoida ja integroida sitä elämäänsä ja siis tehdä uudistuksesta osan elämäänsä sen sijaan, että yrittäisi mahdollisimman nopealla aikataululla heittää koko elämänsä uusiksi. "Kaikki mulle heti nyt"-ajattelu ei pitkällä tähtäimellä ole kestävää.

Pidän toisaalta myös sairauden hoitamisesta, mutta siinä missä joku muu saattaisi nähdä pelkän sairauden, huomaan terveyttä ylläpitävän osani näkevän myös sairaassa sen terveän puolen. Tykkään ylläpitää (sairaissakin) ihmisissä toivoa ja sen sijaan, että jäisin potilaan/asiakkaan kanssa potemaan pohjamutiin huonontunutta suorituskykyä, tykkään nostaa esille sen, mihin ihminen sen hetkisessä tilassaan pystyy ja on kykeneväinen. Kehumalla sitä pientäkin jyvää, joka ihmisessä on, voi häntä auttaa suuntamaan katseensa ylös ja kasvattamaan jyvästään kortta ja pikkuhiljaa puhkeamaan kukkaan. Sairaus tai vamma voi estää ihmistä pääsemästä olympia-tasolle tai edes "normaaliksi" luokiteltuun tilaan, mutta laskemalla vaatimukset ihmisen henkilökohtaiselle tasolle, voi häntä auttaa pääsemään omalle olympia-tasolleen ja olemaan tyytyväinen siihen. Ei kaikkien tarvitse pyrkiä ja pystyä selviytymään Iron Man-kisasta, puolikkaasta maratonista tai vetämään kymmentä leukaa.

Pidän kirjoittamisesta ja muistan, miten lukionaikainen äidinkielen opettajani kehui kirjoitustaitojani. Ylioppilaskirjoituksissa olin todella pettynyt kun äidinkielenkoe meni täysin penkin alle, mutta menipähän läpi. Jouduin hyväksymään, että juuri sinä päivänä eivät otsikot natsanneet eikä ylioppilastodistuksessani koreileva arvosana vastaa lukiossa 3 vuoden aikana suorittamieni kurssien arvosanoja, joiden keskiarvo taisi olla 9.

Pidän liikkumisesta terveyden ylläpidon ohessa ja tykkään tsempata ihmisiä, sekä sanallisesti luomalla heihin toivoa ja uskoa siitä, että he pystyvät suoritukseen, että myös hölkätä vierellä ja tsempata. Oma kehoni voi kaikkein parhaiten kun se saa sopivissa määrin liikkua eri tavoin, enkä usko pystyväni koskaan pelkästään istumaan toimistossa 8-16. Olen itse tehnyt liikunnan osalta suuria mokia, mutta olen myös oppinut niistä kantapään kautta ja uskon, että aistin sen myötä herkemmin jos joku muu on tipahtamassa samaan suohon, jossa itse olen rypenyt. Osaan omien mokien myötä myös opettaa ihmisille pehmeyttä ja lempeyttä itseään kohtaan. Nykypäivänä kun paineet ovat jokaiselta elämän osa-alueelta kovat, tuntuu ainoa oikea tekeminen olemaan kovemman luokan suorittamista. Töissä pitää olla tehokas, jumpassa pitää vetää sata lasissa, kotona täytyy olla tiptop ja parisuhde, perhe ja lomamatkatkin - Ikea-reissuja nyt unohtamatta! - täytyy suorittaa ja pitää kiiltokuvamaisen kauniina ja onnistuneina. Valokuvakirjat, tyynynpäälliset, sixpackit, lastenvaatteet, yöunet - mistään ei saisi karsia, mutta mistä hitosta yhden ihmisen 24 tuntia vuorokaudessa voisi riittää kaikkeen tuohon? Aivan, ei millään.

Olen pallotellut mielessäni, miten voisin yhdistää nuo yllä luettelemani alueet. Pitäisikö opiskella jokin liikunta-aiheinen "lisä"-ammatti sairaan- ja terveydenhoitajan ammatin kaveriksi? En toisaalta haluaisi alkaa yksityisyrittäjäksi enkä liioin lihaksia ihannoivaksi personal traineriksi. Ja miten yhdistäisin kirjoittamisen noihin? Olen salaa haaveillut ties kuinka pitkään työpaikasta urheilu- tai terveysaiheisessa lehdessä, mutta koska en omaa minkäänlaista kirjoittamiseen liittyvää opintoa, en usko olevani kovin haluttu tai edes pätevä sellaiseen. Jokin työ, joka tutkisi terveystrendejä olisi kiinnostava. Ehkä olisin hyvä kolumnisti? Ongelma on vain se, että kolumnisteiksi tunnutaan tänä päivänä palkattavan pelkkiä julkkiksia. Jossain mieleni syövereissä mietin joskus, että lähettäisinkö avoimen hakemuksen johonkin lehteen ja heittäisin villisti, että haluaisin alkaa kirjoittaa heille terveysaiheista kolumnia. Homma tyssäsi siihen kun selasin Suomen suosituimpia urheilu- ja terveyslehtiä läpi ja tsekkasin etenkin kolumnit läpi: pelkkiä julkkiksia. Tuskin ketään kiinnostaisi lukea tälläisen tavallisen pulliaisen (en ole saavuttanut yhtäkään mitalia ellei tarha-ajan Muumi-hiihdon pokaalia lasketa..) aatoksia terveydestä ja elämästä sen ohessa.
Toki olen niin nuori, että voisin sangen hyvin opiskella toisen ammatin sairaanhoitaja-terveydenhoitaja AMK-koulutukseni lisäksi, mutta järjellä ajateltuna, en taloudellisesti enää haluaisi olla täyspäiväinen opiskelija. Jos joskus haluan sen omakotitaloni saavuttaa, täytyy nyt joka kuukausi säästää nätisti, eikä opintotuen turvin elellen mammonaa juuri säästöön jää. Eli fysioterapeutin tutkinto, jota hetken mietin, ei tunnu ihan fiksulta vedolta. Toisaalta fysioterapeutiksi voi tietyissä ammattikorkeissa opiskella myös aikuiskoulutuksena ja päivätyön ohessa, mutta esim. Metropoliassa lähiopetusta olisi 2-3 päivää/vko + työharjoittelut päälle - 3,5 vuoden ajan! Toki saattaisin saada jotain edellisestä tutkinnostani hyödyksi (ainakin perusopinnot, eli kielet ja anatomia), mutta siltikin valmistumiseen menisi takuuvarmasti 3 vuotta. 3 vuoden päästä olen 29-vuotias ja voin kyllä naiivisti  ja realistisesti todeta, että jos nyt alkaisin opiskelemaan täysin uutta ammattia 3 vuoden ajan, voisin unohtaa unelmat säästöistä ja omakotitalon rakentamisesta seuraavien 3 vuoden aikana: rahat eivät millään riittäisi talon rakentamiseen, eikä pankki myöntäisi yhtä isoa lainaa osa-aikaiselle opiskelijalle kuin täyspäiväisesti työtätekevälle. Enkä ole täysin varma siitä, haluaisinko tehdä nimenomaan urheilusta/liikunnasta työn, vai olisiko parempi vain pitää se vapaa-ajan harastuksena.



Suuria ajatuksia, mutta täysin todellisia. Ensimmäistä kertaa ikinä kirjoitan näin avoimesti siitä, mitä todella haluaisi tehdä. Ensimmäistä kertaa uskallan astua turvallisen boksini ulkopuolelle ja kertoa, että voisin kuvitella tekeväni muuta kuin totuttua 8-16-työtä, kunhan saisin siitä mielihyvää ja kohtuullisen korvauksen. Ensimmäistä kertaa uskallan sanoa ääneen, etten pidä mahdottomana, että tekisin jotain muuta työkseni kuin sitä vanhan mallin mukaan "hyväksytyksi" laskettua 8-16-duunia. Onneksi elän modernissa yhteiskunnassa, jossa moni jo elättää itsensä jollain muulla, kuin käymällä perinteisesti töissä 8-16 ja harjoittamalla sillä perinteisellä sairaanhoitajan tai opettajan ammatilla.

Heitä pallon sinulle, lukijani: mitä ajatuksia (tai ammatteja - mikä olisi vielä parempi!) tekstini ja haaveiluni sinussa herättää? Mitä sinä tekisit, jos saisit toteuttaa unelmiasi?

4 kommentarer:

  1. Saaneen kysyä että mihin ne ikävät uutiset liittyi? :/

    SvaraRadera
    Svar
    1. Liittyvät työkuvioihini. En täällä blogissa ainakaan vielä sen kummemmin avaa aihetta, mutta voin kertoa että teen edelleen samaa duunia ja rakastan sitä mitä teen :)

      Radera
  2. Elämä vain tuntuu olevan nykyaikana ihan kaikilla aloilla ja elämänsaroilla jatkuvaa muutosta. Ja vaikka se tuottaakin epävarmuutta ja ahdistusta, niin kai se pitää opetella ottamaan myös mahdollisuutena. Siinä missä ennen tehtiin ura TÄYSIN samassa toimessa ja toimipisteessä, niin nyt on hyvin usein (kehityksen ja vähän pakonkin sanelemana) muitakin vaihtoehtoja. Taloudellista ja henkistä epävakauttahan tämmöinen luonnollisesti tuo, mutta jollain tavallahan ne asiat aina järjestyvät, kun antaa vain niille mahdollisuuden. :)

    Tsemppiä tulevaan, eiköhän se polku jollain lailla muotoudu ja kaikenlaiset hulluimmatkin unelmat jossain vaiheessa toteudu. <3 Siihen mä ainakin omalla tunteiden johdattamalla vähän ailahtelevalla polulla haluan aina uskoa. :')

    SvaraRadera
    Svar
    1. Niin on ja jotenkin tuntuu, että taloustilanne vielä ruokkii ja on syypää tähän epävarmuuteen, joka kaikkialla tuntuu vallitsevan. Itse olen vanhan mallin mukaan kasvatettu niin, että töitä tehdään 8-16 tunnollisesti ja elämä pyörii työn - ei oman elämän - ympärillä.
      Kiitos tsempeistä :) Niitä tarvitaan. Tällä hetkellä olen saanut mielen hieman kohoamaan ja yritän nähdä tulevaisuuden mahdollisuutena ja positiivisena, vaikka fakta edelleen on se sama, että taloudellinen pärjääminen on epävarma ja sen myötä myös haaveet talolainoista jne. Hymy pyllyssä mennään :)

      Radera

Kiitos kommentistasi <3
Tack för din kommentar <3