Viikonlopun kuulumiset: tapaturma ja pullaa

Heippatihei ja maanantaita kaikille!

Mitä sinun viikonloppuusi kuului? Itse juoksin perjantaina ihan kivan 12 km, tein ekaa kertaa elämässäni palautussmoothien yrittäen välttää pitkiksen jälkeisen väsymyksen ja tein miehen kanssa fredags-mys:etiksi (ah, miten rakastankaan ruotsalaisia, joiden mielestä joka perjantai-iltaan kuuluu perjantaiherkku, eli fredagsmys, joka on tyypillisimmillään tacoja, suolainen piirakka tai kotitekoista pizzaa ja punkkua) kinkkusalaattia. Ja join punkkua. Mies ei, koska sillä oli lauantaina tiedossa 24 työvuoro, jonka takia hakeuduimme ajoissa nukkumaan. Yö meni omalla kohdallani levottomasti painajaisia nähden ja herätys koitti jo ennen klo 7, koska mies tosiaan oli lähdössä töihin. Päivän aloitimme Ronjan kanssa tapamme mukaan pidemmän aamulenkin, hitaan aamupalan ja datailun merkeissä. Oloni oli todella nuutunut, eikä smoothieni tuntunut pelastaneen menetettyjä energioitani, mutta toisaalta huonot yöunet tekevät minut aina zombieksi ja päätinkin, ettemme tekisi MITÄÄN erikoisempaa päivän aikana kuin että suuntaisimme sovitusti vanhempieni luo pulkkamäkeen ja syömään jossain kohtaa päivää.

Puolilta päivin lähdimme sitten vihdoin vanhempieni pihaa kohti, jossa leikimme ja touhusimme tunnin verran. Koiran jahdatessa keppejä ja lumipalloja panostin itse hieman kehonhuoltoon ja venyyttelin, tein yläkroppaa avaavia liikkeitä aurauskepin avulla ja laskin välillä pulkalla mäkeäkin. Vanhempani olivat lähteneet kaupoille Porvooseen ja heidän palatessaan kotiin Ronja juoksi tapansa mukaan iloisena heitä tervehtimään. Ja niin se sitten tapahtui: tapaturma. Koira juoksi moikkaamaan vanhempiani, jonka jälkeen vihelsin villisti pomppivaa koiraani pois vanhempieni kimpusta, jotta he saisivat rauhassa kerätä kimpsujaan autosta. Koira lähti hurjaa vauhtia minua kohti alamäkeen juosten ja olin jopa ylpeä: hitto, Ronjahan totteli minua! Koira juoksi suoraan minua päin, mutta seisoin rauhassa paikallani koska tiesin, että koiran näkökenttä on rajallinen suoraan edessäpäin, miksi olisi parempi seistä samassa kohtaa eikä siirtyä, jottei koiran laskelmoima reitti muuttuisi. Olisi pitänyt. Koira nimittäin juoksi suoraan päälleni, törmäsi vasempaan polveeni joka vääntyi sisäänpäin ja kaatoi minut slow motionissa kuin hidastetussa leffassa. Maahan lyhistyessäni en voinut kuin kirota kaikki kirosanat mitä kehtasin (tulivathan vanhempani viereeni lähes heti), miettiä kuinka pahasti kävi ja kirota puupäistä 26 kiloista koiraani. Perkeleen perkele. Tässä sitä taas ollaan: vähintään kerran vuodessa jonkin asteen polvivammasta kärsivänä. Viime vuonnahan loukkasin molemmat polveni sotkeutuessani lenkillä kengännauhoihini, jonka jälkeen vielä kompastuin, kun joku lähikaupassa oli jättänyt nippusiteen, jolla sanomalehdet sidotaan yhteen, lattialle. Tuolloin kävin jopa magneettiröntgenissä koska polvet eivät lähteneet parantumaan vaikka lepäsin, mutta onnekseni ortopedin tutkimus sekä MRI paljastivat minun selvinneen säikähdyksellä ja kovalla tällillä. Vuosia sitten mursin toisen polvilumpioni hypätessäni kerrossängystä ja joka kerta sen jälkeen kun olen polveni jonnekin lyönyt, olen pelännyt, että jokin rikkoutuu. Muistan miten elämäni oli suoraan sanottuna syvältä koko sen 6 viikon ajan, jonka vietin toinen jalka ortoosiin sidottuna kyynärsauvoilla kävellen. Asuin tuolloin vielä Helsingissä ja voi että miten hidasta, hankalaa ja raskasta liikkuminen kaupungilla olikaan: sporaan en voinut juosta, Manskun yli ehdin nipinnapin yksien vihreiden valojen aikana ja kauppareissuun piti varata runsaasti aikaa, selkäreppu ja tarkka lista, jota kävin läpi monta kertaa ennenkun linkutin keppeineni kassalle. Muistan kyllä miten olin ylpeänä hyppinyt lähikauppaan hakemaan tortilla-aineksia ajatuksissani järjestää yllätyksen intistä palaavalle poikaystävälleni, mutta miten suuren pettymyksen sain kokea ostoksia purkaessani kun tajusin, että olin unohtanut ne oleelliset tortillalätyt kauppaan. Silloin itketti. Vielä enemmän itketti 6 viikon ortoosi-keppi-hoidon jälkeen kun sain lääkäriltä luvan poistaa ortoosin ja alkaa liikkumaan normaalisti: lihakseni olivat kadonneet toisesta jalasta ja toisessa taas tuplaantuneet ja voi kristus sitä kuntoutuksen tuskaa; en olisi ikinä voinut kuvitella kuinka pitkään kestää, että saa rakennettua takaisin reisilihakset, jotka ovat saaneet levätä VAIN 6 viikkoa.

Perjantain pitkiksen jälkeen Ronjakin olisi halunnut maistaa smoothieta

Loppu pyhistä on sujunut kotona pelonsekaisin tuntein, kipulääkkeiden, toivon, kahvin, kylmägeelin ja tukisiteen voimin. Polvi on turvonnut kuin jalkapallo, mutta kestää jonkin verran varaamista ja voi sitä jopa taivuttaa. Suhtaudun silti kriittisesti tähän "pystymiseen", koska muistan elävästi että kävelin jopa metsässä silloin pari tuntia ennenkuin radiologi totesi patellani haljenneen ja määräsi 6 viikkoa lepoa. Onnistuin saamaan lääkäriajan tänään, jolloin käyn näytillä polvineni. En tiedä uskallanko edes toivoa, ettei nyt mitään pahempaa olisi päässyt tapahtumaan, mutta haluan mieluummin tietää asap, saanko kävellä jalalla vai en ja voinko jalkaa käyttämällä jotenkin pitkittää paranemistani. Se nyt olisi viimeinen asia, mitä tässä kohtaa haluaisin.

Siskoni totesi hyvin, että mun polven kyllä ovat todella tapaturma-allttiit ja juuri niinhän se on. Olen nyt vuosittain joutunut toteamaan olevani ihmeellisen tapaturma-altis - ja itse ollut joka kerta syytön jopa! Moni uskoo minun loukanneen itseni jonkin harrastuksen yhteydessä, mutta ei; nytkin syypää oli yli-innokas koira, joka vahingossa törmäsi minuun (ja jopa jatkoi matkaansa vielä törmäyksen jälkeenkin!). Suru puserossa odottelen nyt paranemista ja lääkärin diagnoosia. Eniten minua harmittaa se, että ulkoilukelit olisivat mitä parhaat JUST NYT ja juuri äsken ehdin saada juoksukuntoni ja -intoni uudelle levelille - ja nyt joudun pakon edessä lopettamaan jopa kävelyn jonkin näinkin turhan tapaturman vuoksi. ÄÄH! Kuinka tyypillistä, turhaa ja ärsyttävää? Tässä kohtaa en aio ryhtyä rypemään itsesäälissä (mutta jos murtuma tai muu vakavampi homma tässä todetaan niin varoitan jo nyt, että silloin voin muuttaa mieleni) ennen lääkärin loppulausuntoa ja kannanottoa, enkä liioin alkaa vähättelemään harmitustani verraten polveani vaikkapa Afrikan nälänhätään - anteeksi, mutten suostu. Tämä on tällä hetkellä minun maailmani keskipiste ja harmi nro 1.

Että sellaisissa merkeissä meni minun viikonloppuni. Nyt rupean valmistelemaan makaronilaatikkoa lounaaksi, jotta saan pidettyä ajatukseni muualla. Ja kyllä se harmituksenkin keskellä pitää paikkansa, että hyvä ruoka = parempi mieli :)