Mistä se onnellisuus ja hyvä olo sitten loppupeleissä rakentuukaan? Kilometreistä vai olosta?

Moikkamoi!

Viikonlopun postauksessa kerroinkin jo, että sain Prismassa heikotuskohtauksen pitkästä aikaa ja meinasin joutua lähtemään autolle lepäämään koska olo oli niin hutera. Pohdin kohtausta ja kaikkea, mikä sen mahdollisesti olisi voinut aiheuttaa, ynnäsin asioita toisiinsa ja eilisen kahvihuonekeskustelun ja sateessa kävelyn jälkeen alkoivat palaset (taas) loksahtaa kohdilleen. En halua jatkaa näin.

Kävin reilu vuosi sitten HUS:n fysiatrialla fysioterapeutin luona säännöllisesti ja muistan edelleen opin jonka hän minulle antoi: kun huomaa, että olossa tapahtuu muutos joko parempaan tai huonompaan suuntaan eikä ole varma mistä se johtuu, kannattaa piirtää aikajana viime aikojen tapahtumista. Kun asioita ei suostu näkemään sydämellään, voi ne nähdä selkeämmin silmillään ja sitä kautta sisäistää sydämeensä. Itse tein sitä pariin otteeseen ihan paperille saakka, mutta eilen tyydyin pelkkään ajatukseen ja yhdistelin mielessäni viime päivien tapahtumat olotiloihini.

Mihin lopputulokseen tulin?

Mitä rankempia lenkkejä, sitä huonompi olo. Se on nyt Jossu kylmä fakta, että asia on niin.

Pidän juoksemisesta, mutta viime aikoina siitä on totta puhuakseni tullut pakkopullaa ja se jopa pelottaa minua. Miksi? Koska siitä tulee heikko olo vaikka miten yritän panostaa palautumiseen syömällä ja lepäämällä. Minun kehoni ei vain palaudu.

Viime viikolla tuli pääasiassa käveltyä kipeän akillesjänteen takia ja se tuntui todella rentouttavalta ja vapauttavalta - minun ei ollut pakko juosta.

Juttelin T:n kanssa tästä eilen ja hän totesi, että voisinhan hyvin juosta lyhyempiäkin lenkkejä kuin kymppejä, joihin minulle on nyt tullut jonkin asteen pakkomielle. Jotenkin minulle ei (pitta-ihmisenä) 10 km lyhyempi matka tunnu riittävän - henkisesti - koska tiedän pystyväni juoksemaan pidemmälle.

Blaah kuinka minua ärsyttää. Ärsyttää se, että alan taas olla rajamain övereitä vetämään. Ärsyttää, ettei kehoni palaudu eikä kroppani kestä mielestäni normaalia treeniä (niin moni muu trenaa kolminkertaisesti minuun verrattuna ja silti minä olen se, jonka kroppa brakaa ekana). Ärsyttää, että iso osa postauksistani on yhtä vili-valia, enkä "ehdi" kirjoittelemaan sellaisia postauksia, joita itse tykkään lukea: arkea, ostoksia, pieniä kultakimpaleita arjen tohinassa. Ärsyttää nämä himpskatin niskajumit. Ärsyttää, että ne asiat joita tulevaisuudelta toivon, eivät ole YHTÄÄN lähempänä viime vuoteen verrattuna vaikka viime kesänä ajattelin, että olisin nyt jo lähempänä omaa taloa, perhettä, harmonista ja rauhaisaa elämää. Ärärärärärärärrär.

Onhan elämässä paljon hyvääkin, mutta pääasiassa ja päällimmäisinä ovat nyt nämä vili-vali-asiat. Pitänee vain yrittää porskuttaa eteenpäin ja muistuttaa itseään, että kaikkien elämässä on joskus vastoinkäymisiä - toisilla vain enemmän kuin toisilla.

 

Mitä hyvää viime päivinä olen saanut kokea tai mistä olen iloinnut?

- makeista mansikkamollukoista
- lusikassa nukahtamisesta miehen kanssa
- Malmin korupajan alennusmyynneistä, joista voisin jo ennakkoon käydä kotiuttamassa itselleni tulevaisuutta ajatellen ihanan timangin
- Sadepisaroiden valuminen kasvoja pitkin eilisiltana oli todella rentotuttava kokemus eilisiltana
- Ronja-koirasta: miten hän voikaan pöllöydellään, olemuksellaan, sekoilullaan tuoda elämääni niin paljon iloa? Lipastoa vasten hakkaava häntä, kasvoja lipaiseva kieli, kylkeen änkeävä karvainen kylki, nukkumaan mennessä sängyn viereisellä matolle käyvä uljas musta - mamman rakas
- tuorepuurosta aamuisin - freesi aloitus aamulle!

Näillä nyt taas mennään ja jatketaan. Olisi kiva kuulla, löytyykö siltä puolen ruutua joku joka on minun tapaani kärsinyt ylikunnosta ja joka sen takia/muuten vaan palautuu todella huonosti treeneistä? Tsemppiä sinun viikkoosi!