söndag 6 november 2016

Let it go, let it go. Totuus pinnan alta

Olen miettinyt tämän postauksen kirjoittamista koko viikon, avannut läppärin ja muuttanut mieleni. En halua, en pysty, en tahdo. Saa nähdä miten paljon saan nyt kirjoitettua ja kerrottua ja montako kertaa painan "erase"-nappulaa empien, paljonko haluan kertoa. Toivon mukaan saan tämän tekstin myötä avattua teille hieman tilannetta, jossa olen tällä hetkellä ja jossa jo pitkään on menty. Tilannetta, joka piilee pinnan alla.

Ne jotka minut tuntevat tai jotka ovat seuranneet blogiani pitkään tietävät, ettei taipaleeni ole kuluneen 5 vuoden aikana kovin helppo ollut. Aloin leikkiä ruoalla ja liikunnalla AMK-opinnot aloitettuani ja hairahduin silloiseen fitness- ja karppaus-buumiin. Tein tyhmästi - terveydenhuollon opiskelijana (jolla pitäisi olla älliä jo koulun puolesta päässä!) - ja lisäsin liikuntaa roimasti salin ja lenkkien muodossa ja aloin rajoittamaan syömistäni pikkuhiljaa toinen toistaan "pahempia syntejä" siitä siivoten. Poissuljettuja olivat alkuun sokerit ja valkoiset viljat, myöhemmin jäivät pois ruisleipä, pasta ja ylipäänsä hiilarin lähteen, samoin punainen liha ja lisätyt rasvat (en olisi voinut kuvitellakaan edes koskevani pähkinöihin tai rypsiöljyyn). Aloin pelätä yhteisiä ruokailuhetkiä jolloin muut huomaisivat tapani, jotka siis jo silloin tiedostin ja tunnistin epäterveellisiksi, ja aloin suoraan sanottuna pelätä ruokaa ja syömistä. Elin maitorahkalla ja sokerittomilla mehukeitoilla, kasviksilla ja soijarouheella. Ja kahvilla. Sillä itsensä sai tarvittaessa nopsaan tyhjennettyä.

Pitkä parisuhde päättyi, jäin yksin mutta löysin heti uuden miehen, jonka perässä muutin kotoa kauas pois. Suhde osoittautuikin epäterveelliseksi ja huomattuani sen huomasin olevani eksyksissä: kuka olen, minne menen. Vanhempieni hoiviin en suostunut muuttamaan enkä liioin myöntämään kellekään, että suhde meni päin persettä ja että voin niin huonosti. Sinnittelin ja purin ahdistustani ja pahaa oloani kontrolloimalla yhä enemmän syömistä ja liikuntaa - ja vedin övereitä molemmissa. Jälkeenpäin ajateltuna en käsitä miten kroppani kesti menoa niinkin pitkään kuin lähes vuoden verran: nollakaloreita, 4 rankkaa salitreeniä ja 2-3 aerobista, unettomuutta, pelkoa, ahdistusta ja kolmivuorotyötä. Alkoihan se kroppa lopulta purkautua palasiksi, erottiin, asuin yhä eksän kanssa samassa kämpässä ja yritin sinnitellä, jouduin sairaalaan ja muistan miten hädissäni olin kun en tiennyt minne mennä. Muistan elävästi miten juttelin isosiskoni E:n kanssa puhelimessa ja miten juuri hänen puhelustaan (toim.huom: moni muu yritti samaa, mutta ehkä sisko valitsi jotkut tietyt sanat tai sitten hänen puhelunsa vain oli se ratkaiseva miljoonas) tuli se, joka sai minut tajuamaan että nyt olisi aika lähteä ja aloin etsimään kämppää ja töitä Porvoosta.

Kämppä ja työpaikka löytyi ja pääsin lähtemään ja muistan iloinneeni: vihdoin uusi alku, uusi mahdollisuus. Ei se kuitenkaan ihan niin helppoa ollut.

Asuin yksinäni keskustassa, kärsin huimauksesta joka aiheutti sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja ahdistusta ja eristäydyin yksiööni sen sijaan, että olisin pyörinyt kaupungilla ja koittanut löytää uusia tuttavuuksia. Päädyin jälleen salille, hommasin kuukausikortin ja aloin takomaan rautaa: kun ei muutakaan tekemistä ollut eikä Porvoon-elämäni alkanut niin harmoonisena kuin olin ajatellut, aloin kontrolloimaan tilannetta ja elämääni treenaamalla. Vaikken elämääni voinut muokata, pystyin salilla käymällä muokata kroppaani. Ja nättihän siitä tuli. Harmi vain jatkoin hiilaritonta ja rasvatonta ruokavaliotani, treenasin 4 kertaa rankasti salilla ja juoksin loput, söin rasvattomia maitotuotteia ja soijarouhetta ja nukuin huonosti. Uudelta työpaikaltani aloin yhä enemmän kiinnittää huomiota yhteen punapukuiseen ensihoitajaan ja niinhän siinä sitten monen mutkan kautta kävi, että meistä muodostui parin kuukauden kehräilyn jälkeen pari. Puolen vuoden yhdessäolon jälkeen muutimme yhteen ja elämä alkoin, huimauksesta huolimatta, sujua siihen suuntaan jonne olin sen toivonut kulkevan: muutto takaisin maalle, oma auto ja koira. Ehkä pian oma talo ja perhekin alkaisi löytyää tiensä elämääni,.

Nyt pian 3 vuoden yhdessäolon jälkeen voin silmäkulmaa ajoittain pyyhkien kertoa, ettei näin ole. Uristaan ei ole niin helppoa poiketa kuin sitä kuvitteli ja toivoi. Landelle muutettuani olin jo lopettanut salilla käymisen täysin ja keskityin kävelemään koiran kanssa, juoksin erinäisillä lääkäreillä ihmettelemässä huimaus-heikotus-oireitani, sekä vatsaongelmia. Miehen kautta yritin oppia syömään "normaalisti" (eli hiilareita ja herkkuja silloin tällöin) siinä ajoittain onnistumalla, välillä onnistumatta. Paino tippui. Kukaan lääkäreistä ei koskaan kysynyt miten henkisesti voin ja kun kerroin sivulauseessa, että minulla oli ollut paljon paineita ja stressiä Pori-aikoihini viitaten, vetosivat he heti stressin jälkeiseen tilaan ja että tilanteeni kyllä korjautuisi kunhan elämäni nyt asettuisi aloilleen. Mitään tarkempia ohjeita kuten "syö näin" tai "liiku näin" en koskaan saanut keltäkään - ja juuri sitä olisin övereiden vetäjänä tarvinnut ja toivonut! Lääkärit totesivat aina ihmisten olevan yksilöitä, mutta edelleenkin nyt vuosien jälkeen minua surettaa, ettei kukaan uskaltanut edes kehoittaa minua seuraamaan THL:n asettamia ravitsemus- ja liikuntasuorituksia (jotka ovat terveyttä ylläpitäviä ja sopivat suurimmalle osalle kansaa). Turhauduin kun huimaus ja jumitilat eivät alkaneet kaikkoamaan, vatsaoireet jatkuivat eikä hormonitoimintakaan lähtenyt liikkeelle - vaikka lääkärit sanoivat, että ne kyllä palaavat vuodessa. Aloin liikkumaan uudestaan ja löysin juoksun: lajin, johon lopulta rakastuin sen keveyden ja helppouden ja raittiin ilman myötä. Kunto koheni ja lenkit pitenivät, mutten tainnut tajuta kuinka paljon kulutin juostessani ja huomasin, miten jumit ja huippaukset jälleen lisääntyivät vaikka yritin kovasti syödä enemmän jotten jäisi kaloreineni miinuksille. Enää en toivonut painon tippuvan mutta halusin sen pysyvän ennallaan. Vatsaoireet alkoivat pikkuhiljaa onneksi helpottaa ja opin tuntemaan mitkä ruoka-aineet eivät minulle sopineet, mutta ruokailuhetket olivat (ja ovat) edelleen - eivät nyt välttämättä hankalia - mutta rutiininomaisia ja nojoo, ajoittain kyllä hankalia ja tietyt ruoat saattavat ahdistaa minua. Olen kuitenkin huomattavasti rennompi syömisteni suhteen nyt kuin vuoden takaiseen verrattuna, enkä kikkaile ruoalla ja poissulje ruokavaliostani mitään. Sen sijaan olen ylpeä itsestäni jos (ja kun!) onnistun poikkeamaan rutiineistani ja rikkomalla rajojani, ikäänkuin nousemalla uristani, hetkeksi. Kun on vuosia syönyt kurinalaisesti, tuntuu pienikin suklaapala tiistai-iltana voitolta.
Liikunta ja syömiset alkoivat löytää tasapainon pikkuhiljaa, mutta työelämässä koin hetkittäin aikamoisia myllerryksiä, jotka heijastuivat henkiseen jaksamiseen. Sairaanhoitajana sitä saa tottua tekemään pätkätöitä (näköjään) ja ne jos mitkä ovat aiheuttaneet stressiä minulle. Monet kerrat olen jo ehtinyt hakea vakinaista toimea, mutta onni ei ole ollut suopea. Monet kerrat olen myös näiden "valitettavasti emme nyt valinneet sinua"-kommenttien jälkeen tuntenut, miten osa minusta on murentunut ja kyseenalaistanut mitä ihmeen väliä sillä on, osanko olla suopeampi itseäni kohtaan ruoan ja liikunnan suhteen, jollen töiden myötä saa stressiä poissuljettua elämästäni täysin. En siis tarkoita sitä, että elämästi poistuisi stressi heti jos saisin vakkaripaikan, vaan sitä, että pettymykset ja paine, jota olen pätkieni takia kokenut (ja koen) ovat takuuvarmasti ylläpitäneet valmiustilaa, jossa kroppani on aina Pori ja Porvoo-ajoista lähtien ollut. Tämä(kin) on aiheuttanut harmistusta koska työ on elämän osa-alueista se, johon tällä hetkellä en voi vaikuttaa - verrattuna syömiseen, lepoon ja liikuntaan. En syytä pätkätöitä pelkästään siitä, että kroppani edelleen on mikä on, mutta uskon että silläkin on arpansa pelissäni.

Tänä päivänä olen edelleen kova tyttö stressaamaan ja valvon välillä yötä myöten miettimässä asioita ja otan paineita. Osaan onneksi jo hieman rentouttaa itseäni, mutta tunnen kehoni ja mieleni ja tiedän miten herkästi ne alkavat käymään kierroksilla. Viime viikot ovat olleet aikamoista myllerrystä ja muutoksen tuulet tulevat puhaltamaan elämässäni taas. Koen, että olen kasvanut matkallani ihmisenä roimasti, mutta että matkaa vielä on paljon jäljellä. Kadun monia valintoja joita olen matkani varrella tehnyt, mutta tiedän, että (kuten kaverini eilen sanoi) jotkin asiat täytyy oppia kantapään kautta ja virheitä tulee tehtyä, mutta niistä otetaan opikseen. Välillä (tai no, aina) kaikki ne vastoinkäymiset joita elämäni aikana on ehtinyt (jo) tapahtua tuntuvat epäoikeudenmukaisilta, mutten mahda niille enää mitään - ne ovat jo historiaa. Toivon, ettei mikään niistä mokista joita olen tehnyt, poissulje tulevaisuudestani mitään - kuten perhettä, vakkari-työpaikkaa tai omaa taloa - mutta toki nekin pelot ovat mielessä lähes päivittäin.

Mihin halusin kaikella tällä purkautumisella päästä? Siihen, että toivoisin, että joku voisi ottaa minun virheistäni opikseen. Itse elän tänään elämää, jotaeon nuorempana kuvitellut eläväni ja josta osittain toivon pääseväni tulevaisuudessa vielä ohitse ja eroon. Kroppani on rahjainen, se ei toimi kuten sen pitäisi, ja epätietoisuus vaivaa eikä kukaan osaa sanoa löytääkö kroppani ja elämäni vielä takaisin raiteilleen. Elän elämää, jossa yritän vieläkin päästää irti - let it go - ja antaa elämän kuljettaa.

Olen pitkään ollut väsynyt - todella väsynyt, Ulkokuori voi näyttää toisenlaiselta, enkä suostu jämähtämään laakereilleni itkemään, vaan yritän tehdä parhaani ja saada itsestäni irti niin paljon kuin on tässä tilassa mahdollista. Eilen tyttöjen kanssa iltaa istuessamme totesin, etten ole pitänyt lomaa - kaikesta tuosta hulinasta huolimatta - 2 viikkoa pidempään - ja sekin oli kesällä 2015. Kesällä 2016 pidin kesälomaa viikon. Kaikki lomapäiväni ovat palaneet siinä, että olen pätkätyöläisenä aina saanut lomani rahoissa, pitänyt juuri sen viikon tai pari lomaa ja siirtynyt sitten seuraavaan duuniin. Kuukausittain kertyneet loma- ja ylityötunnit olen kuluttanut erinäisissä lääkäreissä ramppaamiseen, mikä yhä enemmän surettaa minua: mitään pysyvää apua tai helpostusta vaivoihini en ole saanut, vaan päin vastoin tuhlannut tuhansia euroja sekä ansaitsemani lomapäivät ja heivannut ne kuin kankkulan kaivoon - mikä taasen on turhauttanut ja kyllä, myös stressannut. Siinä missä loma olisi voinut toimia parin sadan euron lääkärikäynnin sijaan, olen kuuliaisesti käynyt lääkärissä - josko juuri SE vastaanotto voisikin olla ratkaiseva. Näin ei vielä ole käynyt. Eli osasyy siihen, että tunnun rasittuvan muita herkemmin on yksinkertaistettuna se, etten ole pitänyt koko elämäni aikana 3 viikkoa pidempää lomaa. Sekin oli sairasloma kesällä 2015, jolloin minulta leikattiin umppari ja se oli toden totta sairasloma: ekan viikon vietin sohvalla turvotuksineni, seuraavana yritin päästä roskakatosta pidemmälle kävelylle ja kolmannella jatkoin kävelyharjoituksia.

Paljon pohdintaa, jota olen zen-moodissa päässyt toteuttamaan täällä lapsuudenkodissani, jossa nytkin istun ja kirjoitan. Koko viikonlopun olen lompsinut koiran kanssa metsässä, hiipinyt pimeässä pihassa karva-Crocsit ja pilkkihaalari ylläni. Hengittänyt kevyttä pakkasilmaa ja katsellut ikkunan läpi lumihiutaleita. Rauhoittunut - en ehkä muodikkaasti meditoimalla - mutta vain olemalla.

pus.

7 kommentarer:

  1. Moikka! Voimia ja iso hali! ��

    SvaraRadera
  2. Voitko tehä postauksen päivän syömisistä liikkumisista ym tekemisestä? :)

    SvaraRadera
  3. Heippa! Toki voisin joskus, mutten koe että mikään malliesimerkki olen, joten tässä kohtaa siitä tuskin olisi kovin suurta hyötyä kummallekaan osapuolelle. Syöminen ja liikunta on niin kovin yksilöllistä siitä mitkä määrät sopivat ja riittävät kellekin, etten ainakaan millilleen tarkalleen halua tai aio lähteä niitä täällä esittelemään :) Ehkä ymmärrät?

    SvaraRadera
    Svar
    1. Juu ymmärrän ��

      Radera
  4. Jännittävältä kuulostaa sun elämä, kirjoitat hauskalla tavalla :) Toivottavasti joulu sujui hyvin!

    SvaraRadera
  5. Toivottavasti meidän yhteinen aika ei aiheuttanut liian suuria arpia.. Pahoillani omasta perseilystäni.

    SvaraRadera

Kiitos kommentistasi <3
Tack för din kommentar <3